Pappa, får jag kanten?

Ruispatukka odottaa ottajaansa

Minnan isä ei olisi välittänyt lehtori Canthista vävypojakseen, mutta Minna rakasti lehtoriaan ja kerran – niin, kerran, aamiaispöydässä, kun isä Johnsson ryhtyi limppua leikkaamaan, tytär kysäisi viekkaasti:
"Pappa, får jag kanten?" (Isä, saanko kannnikan, kantin?)
"Jo, nog skall du få kanten! (kyllä sinä saat kantin), vastasi isä.
Ja kun näin tuli sanotuksi, niin mikäs siinä enää auttoi!
(Armas J. Pulla: Kirjailijakaskut)

Hyvässä leivässä parasta on kannikka. Erityisen hyvää se on hyvässä ruisleivässä.

Huovilan juureen tehty ruispatukka on puolentoista sentin paksuinen, vajaat kymmenen senttiä leveä ja lähes neljäkymmentä senttiä pitkä. Nämä ovat ruisleipähekuman strategiset mitat. Ja mikä parasta, ruispatukka on halkaistuna pelkkää kannikkaa.

Leipä on hyvää pelkän voin kanssa. Juhlahetkeen pääsee kun voitelee halkaistun ruispatukan voilla ja kattaa leivän vaikkapa Roinisilta hankitulla villisika-fenkolisalamilla. Sisilialainen tai toscanalainen pippurisalamikin tekee tässä yhteydessä eetua. Maistuvampaa esimerkkiä italialaisen ja suomalaisen ruokakulttuurin maukkaasta liitosta ei ole tullut vastaan.

Vaikka ruispatukka onkin pelkkää kannikkaa, ihminen ei ilmeisesti voi luonteelleen mitään. Nautinto on maksimoitava. Perheessämme käydäänkin kisaa, kuka saa ruispatukan päätypalat: ne kun ovat kanttien kanttia.

Patukkaa on tarjolla Helsingissä ainakin Hakaniemen kauppahallin Leipätorilla.

Tero