Rhubarb-ba-lu-la, äidin kasvimaalta raparperipaistos

Loppukeväästä, alkukesästä, kun ensimmäiset raparperit kypsyvät kotipihoilla, alkaa päässäni soida tuttu lastenlaulu tai loru Raparperin alla, jonka ensimmäinen säkeistö menee jotakuinkin näin:

1970-luvulla jolloin mummi teki raparperikiisseliä
ja -piirakkaa. Minä lauloin raparperilaulua siskon kanssa.

Äidin kasvimaalla /
raparperin alla /
sammakolla koti oli kultainen.
 /
Vilpas lehtikatto /
alla multamatto /
hirsiseinä vihreä ja punainen.

Pahoittelut, jos joku nyt saa tästä korvamadon soimaan päähänsä seuraaviksi päiviksi. Sen voi koettaa vaihtaa Leevi and the Leavingsin Raparperitaivaaseen: Rapaperitaivas, missä se lie?

Saman tien kuin Pavlovin koiralla, alkaa mieleni himoita raparperiherkkuja: piirakkaa, paistosta, kiisseliä, mehua. Mitä vain, kunhan saa sokerilla kesytetyn, mutta vielä kumminkin pirteän kirpeän raparperin maun suuhunsa. Raparperi on yksi niistä kevät–kesän sesonkituotteista, joita ilman ei vuodenaika täydellisty.

Juuri raparperisesongin alkuun sopivasti sain äidiltäni kelpo nipun hänen kotipihansa ensimmäisiä raparpereja. Uusin Glorian ruoka & viini -lehti (4/2012) oli myös tullut. Siitä löytyi helpoista helpoin rapaperipaistoksen ohje, joka on muuten ollut näemmä kokeilussa myös monissa muissa ruokablogeissa (mm. Liemessä, Headisu, Kädenvääntöä). Kokit ja Potit -blogissa ohjeesta oli sovellettu ruisjauhoinen raparperikukko.

Pääskysestä ei päivääkään - eikä raparperista. Kesä.

Glorian R&V:n ohjeen suosio ei ihmetytä, ohje on jotakuinkin ääliöhelppo ja raaka-aineet yksinkertaisia. Lopputuloskin on suussa sulava!

Helppoa kuin heinänteko. Raparperit ja sokeri vuokaan.

Kohtuullisuus ei Makustelijoiden kahden hengen taloudessa juuri pääse yllättämään, mutta tällä kerralla tuli puolitettua 6–8 henkilölle tarkoitettu ohje. Lisäksi sovelsin sen verran, että lisäsin taikinaan hitusen suolaa ja raparperien päälle kanelia. Suolaa ripsautin sen vuoksi, että viime aikoina olen kovin mieltynyt tasapainottamaan ja taittamaan ylenmääräistä makeutta ihan pienellä suolamäärällä. Olisi muuten varmaan vaniljatankokin kannattanut kaapia sekaan, jos olisi tekemisen hötäkässä tullut mieleen.

Ei tarvitse kaulia. Sen kuin taputtelee käsien välissä paloja rapaperien päälle.

Raparperipaistos
3–4:lle
(suluissa koko annos 6–8:lle)

raparperiseos
250 g (500 g) raparperia
0,75 dl (1,5 dl) fariinisokeria

taikina
100 g (200 g) voita
1,5–2 dl (3–4 dl) vehnäjauhoja
0,5 dl (1 dl) kidesokeria
0,75 dl (1,5 dl) fariinisokeria
oman maun mukaan: ripaus suolaa, kanelia, vaniljatangon siemenet

Uunivuoka, leivinpaperia. Jos teet koko annoksen, niin ota käyttöön halkaisijaltaan voin 24 cm:n vuoka, jonka vuoraat leivinpaperilla. Pienemmälle annokselle riittää tietysti pienempi vuoka.

Lämmitä uuni 200 asteeseen. Huuhtaise raparperit, tarvittaessa kuori ja paloittele noin 1–1,5 cm kokoisiksi paloiksi. Sekoita palat fariinisokerin (ja vaniljan) kanssa ja laita seos leivinpaperilla vuorattuun uunivuokaan. Paista noin 15 minuuttia tai kunnes raparperit ovat hieman pehmenneitä.

Anna paistoksen levätä pieni hetki ennen syömistä.

Nypi voi, jauhot, sokeri ja suola kulhossa sekaisin. Taikinasta tulee hieman löysä, mutta se ei haittaa. Nosta raparperit uunista ja ripottele ensin päälle kanelia, jos haluat. Levitä sitten taikinaseos rapaperien päälle ja laita vuoka takaisin uuniin. Jatka paistamista noin 30 minuuttia, kunnes paistos on kypsä ja kauniin ruskea.

Tarjoa lämpimänä jäätelön, vaniljakastikkeen tai kermavaahdon kera.

Raparperitaivas, tässä se on.

Niin ahneita olimme paistokselle, että puolikas annos upposi meille kahdelle yhdeltä istumalta. Seurana oli vaniljajäätelöä. Raparperipaistos on, kuten Glorian R&V:ssakin todettiin, kesäistä turvaruokaa. Kirpeydestään huolimatta sillä on ystävällinen luonne.

Riitta

Blinit smetanalla ja kaviaarilla

Blini smetanalla ja kaviaarilla.

Yksi sivujuonne viime vuosikymmenten fine dining -ruokatrendeissä on ruokailijan hämääminen. Olin muutama vuosi sitten Kööpenhaminassa kokouksessa ja illastimme eräässä Tivolin fiineimmistä ravintoloista. Alkupaloina tarjoiltiin lukuisia makupaloja. Oli vänkää, että kaikki suolaisilta vaikuttaneet alkupalat olivat makeita ja päinvastoin. Hyvin huijattu.

Olen jo jonkin aikaa harkinnut ”kaviaarin” tekemistä. Modernin keittiön yksi villitys on ollut eri aineksista tehdyt hyytelöpisarat, jotka ovat sisältä joko nestemäisiä tai kiinteitä. Koska oikea kaviaari on mustaa, päätin tehdä salmiakkikaviaaria. Ja kun huijauslinjalle lähdetään, kaviaarista tuli mieleen blinit ja smetana. Siis blinejä smetanalla ja kaviaarilla – eli oikeasti lettuja jäätelöllä ja salmiakkikaviaarilla.

Näillä jälkiruokaa?

Resepti kaviaarin tekoon löytyi mainiosta Molekyyligastronomia-blogista. Reseptissä viehätti erityisesti, ettei aineksia tarvinnut etsiä lähiapteekkia ja Stockmannia kauempaa. Tällä reseptillä tavoitellaan kaviaaria, jonka sisusta jää nestemäiseksi.

Salmiakkikaviaari

Kaviaari
1 dl Haganolin apteekin salmiakki -mixeriä
1 dl vettä
1 tl (5 ml) valkoista Melatin-hyytelöintiainetta

Kalsiumkylpy
4 dl vettä
1 Sandoz Mega-Calsium -poretabletti (1 g kalsiumia)

Sekoita salmiakkimikseri ja vesi. Lisää Melatin ja sekoita esimerkiksi sauvasekoittimella tasaiseksi. Vältä ilman sekoittamista joukkoon. Anna seoksen tasaantua noin viisitoista minuuttia.

Laita 4 dl vettä korkeaa astiaan. Lisää kalsiumporetabletti. Anna poreilla loppuun ja sekoita vaikka haarukalla nestettä, että ainakin osa poretabletin tuomista kuplista poistuisi.

Pudottele ”kaviaaripisaroita” esimerkiksi lääkeruiskulla kalsiumkylpyyn. Kylvetä kaviaaria 2–5 minuuttia ja huuhtele sen jälkeen kuulat vedessä, jotta hyytelöityminen pysähtyy.

Tip, tip.

Letut
4 dl maitoa
2 kananmunaa
vajaa 1 tl suolaa
1 tl sokeria
2 dl vehnäjauhoja
1 rkl öljyä tai sulatettua voita
Paistamiseen voita

Sekoita taikina tasaiseksi massaksi. Pallovatkain on tässä hommassa paras. Anna taikinan turvota pari tuntia, jos maltat. Jos et malta, älä turvota. Paista kuumalla pannulla voissa.

Salmiakkikaviaari onnistui sikäli, että kaviaaria syntyi. Palluroista tuli ehkä hieman liian isoja. Käytin varsin laajasuista lääkeruiskua. Ehkä en myöskään malttanut liottaa kaviaaria riittävän pitkään kalsiumkylvyssä, koska kaviaarin pinnasta ei tullut erityisen jämäkkää. Melko löllyröitä kaviaariksi, kuten annoskuvasta näkyy.

Kannattaa muuten pudottaa kaviaaripisarat hyvin lähellä kalsiumkylpyä. Kylpyyn läsähtäneistä pisaroista kun tulee littanoita.

Salmiakin maku oli mielestäni liian mieto. Siksi kokeilin myöhemmin tehdä kaviaaria pelkästä salmiakkimikseristä ilman vesilaimennusta, mutta lopputuloksena oli erittäin herkästi hajoavaa ja edellistäkin löllömpää kaviaaria. Mikä lie kemiallinen syy olikaan, pettymys oli sikäli suuri, että tämä kaviaari näytti kalsiumkylvyssä paremmalta kuin ensimmäinen satsi.

Hyvän näköistä, mutta käyttökelvotonta.

Jäätelön muotoilua pitää näköjään vielä opetella. Ei näytä smetanalta ei. Tai ehkä pitäisi opetella malttia. Yritin, pöllö, muotoilla pakastekylmää jäätelöä.

Ei muuten hämää ketään...

Ei menny niinku El Bullissa…

Tero

Nuo jäätelöt jotka söin

Helsingin jäätelötehtaan kermatoffee.
Yksi pallo - how big is that!

Jäätelö on himoherkkuani, ja on ollut sellaista lapsuudesta lähtien. Varsinkin kesäisin lähes joka päivä on jäätelöpäivä. En toki muista ensimmäistä syömääni jäätelöä, mutta vuosikymmenten varrella monta muuta on jäätelökokemusta on uponnut syvälle makumuistiini.

Mummolassa oli aina – siis nostalgiamuistini mukaan aina – pakastimessa Valion nougat-jäätelöpaketti. Se oli erityisesti enon herkkua, mutta maistui myös muille. Joskus oli myös tiikeri- ja triojäätelöä. Suklaata tai mansikkaa harvemmin. Mummi ei tainnut ostella yksittäisiä jäätelöitä, vaan tavallisesti litran paketissa, joka jaettiin syöjien kesken kristillisesti tasan. Jos meitä lastenlapsia oli paikalla, niin jako oli suorastaan äärikristillinen, millimetrin tarkasti viivaimen kanssa. Mummin siskolla, Anna-tädillä, oli kesäaikaan usein kahvin kanssa tarjolla jäätelökääretorttua, lakkarullaa.

Kotona oli valikoimassa varmaan laajempi skaala, sen mitä sitä valikoimaa nyt ylipäätään oli 1970-luvulla. Tuutteja oli kolmea makua, vaniljaa, mansikka ja suklaa. Suklaatuutti oli tosin vaniljajäätelöä ja vain tuutin päällä oli kerros suklaakuorrutusta. Vaniljatuutti sisälsi mansikkasydämen.

Minun ja siskoni mieleen olivat erityisesti lapsille suunnatut jäätelöpuikot, muistaakseni silloinkin ne olivat Ville Vallaton -jäätelöpuikkoja. Makuvaihtoehdoista olen varma: vanilja ja päärynä. Käärepaperin päältä ei nähnyt kumman saa, vaan se tuli ”yllätyksenä”, ei tosin aina mieluisana, koska päärynä oli meidän lasten keskuudessa suositumpi maku. Oli eskimopuikkojakin, mansikkaa ja vaniljaa suklaakuorrutuksilla.

Ne olivat perusjäätelöitä, joita syötiin läpi vuoden. Suloisimmat jäätelömuistoni liittyvät kuitenkin kesiin, aurinkopäiviin ja makuihin, jotka sulivat pitkin sormia.

Jolla-jäätelö, tai saattoi se olla jäätelöjollakin; vohvelipaatti, jonka täytteenä oli vaniljajäätelöä, mansikkahilloa ja suklaakuorrutus. Olin kävelemässä Valkeakoskella Savolaisen kaupasta takaisin mummolaan, toisessa kädessä kauppakassi, jossa lienee ollut Colombian vehnäpaahtoleipää. Toisessa kädessä oli jolla.

Mehupuikko, punainen, varmaan joku marjamaku tai keltainen, appelsiini. Niitä ostettiin Apian uimarannan kioskista, samoin kuin Trip-mehutetroja. Kotona oli myös mehujäämuotteja, joissa jäädytettiin appelsiinimehua mehupuikoksi. Edullisempaa itse tehtynä, mutta eihän se sama asia ollut kuin kaupan pakastealtaan pohjalta kuroteltu saalis.

Irtopallot jäätelökioskista. Myyjää piti aina pyytää painamaan pallo tiukasti kiinni vohvelitötteröön, jotta se ei tipahtaisi. Mutta kyllä niitä silti tippui, varmaan useampia kertoja.

Helsingin jäätelötehtaan valikoima. Ihana!
Kuvanlaatu voisi olla parempi, sori.

Muru-eskimo. Meneekö jo 80-luvulle, voi olla. Vaniljajäätelöä suklaakuorrutuksella, jossa oli ’krispiä’ muruja seassa. Ehkä varhaisen murrosiän suosikkeja. Samoin kuin muuten Kingis-puikko, jossa oli suklaasydän puikon ympärillä. Niin ja Jättistuutti, olihan sekin. Teini-iästä maku on muuttunut, kingikset ja jättikset eivät enää oikein maistu.

Lukiovuosieni Hämeenlinnassa nk. piparkakkutalon ravintolassa oli jälkiruokalistalla pitkään kaksi vaihtoehtoa, joista oli vaikea valita: talon piparijäätelö ja uunijäätelö, annos rakennettiin puolikkaaksi koverrettuun ananakseen ja sisälsi sen hedelmälihaa ja vaniljajäätelöä. Päälle tuli marenkikuorrutus.

Milloin tuli Mövenpick? Ehkä joskus 80-luvun lopussa tai 90-luvun alussa. Luksusjäätelö, joka vei kielen mennessään heti ensimmäisellä nuolaisulla. Aika harvoin raaski ostaa sitä silloin. Ylihinnoittelun mielikuva on jäänyt elämään, koska harvakseltaan ostan nykyäänkin, vaikka hyvää onkin.

On jäätelömuistoja viime vuosiltakin, ei vain lapsuudesta. Niin kutsuttu vanhanajan vaniljajäätelö on ihastuttanut vaniljahippusillaan ja lempeällä maullaan.

Parin edellisen kesän Berliinin-matkoilla jäätelöelämysten määrä kasvoi monella. Roisilta kuulostava, mutta ah niin ihana yhdistelmä oli vastapaistettu vohveli kuumien kirsikoiden ja kylmän popcornin makuisen jäätelön kera Kauf dich glücklich -nimisessä paikassa Prenzlauer Bergissä. Samaisessa paikassa olen syönyt myös superpirteää verigreippijäätelöä.

Helsingin jäätelötehdas on parhautta täällä pääkaupungissa. Olen koettanut valita parasta makua sen valikoimista, mutta en ole onnistunut. Ne kaikki ovat niin hyviä. Irtojäätelön ystävänä minua ilahduttaa kovin myös se, että Helsingin jäätelötehtaan jätskikioskeissa ei pihtailla pallon koossa.

On myös ikisuosikki: pehmis.

Riitta