sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Tarjolla tänään löysää munaa

Modernin keittiön (formerly known as molekyylikeittiö) tuomia mielenkiintoisimpia, helpoimpia ja hauskimpia puolia on kikkailu on kananmunien hauduttamisella miedossa lämmössä.

Vesi kiehuu 100 asteessa, mutta monien mielestä kananmuna kypsyy sadassa asteessa aivan liikaa. Kananmunan valkuaisen hyytyminen alkaa jo 60 asteessa ja keltuaisen 63 asteessa. Miksi siis keittää kananmunia ollenkaan kiehuvassa vedessä?

Sous vide -kokkauksen periaatteet voi ottaa käyttöön myös kananmunien kypsentämisessä. Netistä löytyy lukuisia lämpötilavaihtoehtoja sille, miten saat parhaimmat haudutetut kananmunat. Tyypillistä näille resepteille on, että kaikissa niissä kananmunat haudutetaan alle 70 asteessa.

Kotikokille haasteellisinta on säädellä haudutusveden lämpöä. Vesi kiehuu merenpinnan tasolla 100 asteessa. Veden kiehumiseen vaadittava lämpötila laskee asteella noustaessa merenpinnan tasolta jokaista 285 metriä kohti. Jos haluaisit keittää ilman lämpömittaria vettä vaikkapa 64,5 asteessa, sinun pitäisi nousta vuorelle, jonka korkeus on 10117,5 metriä. Mikä on mahdotonta, koska Mount Everestkin on vain  8848 metriä. Siellä vesi kiehuu jo 69 asteessa.

Koska vuorille kiipeämistä on mahdotonta toteuttaa, on käytettävä tarkkaa digitaalimittaria ja peippailtava lieden lämpötilan kanssa. Tai sitten on satsattava joko haudekeittimeen tai sirkulaattoriin eli kiertovesipumppuun.

Annoin itselleni lopultakin luvan ostaa suht edullisen kiertovesipumpun, jolla voi määritellä tarkasti haudutusveden lämpötilan. Laitteessa on lämmitysyksikkö ja vesipumppu. Pumppu kierrättää vettä astiassa ja lämmitysyksikkö tarkastelee koko ajan lämpötilaa ja pitää sen haluttuna.

Ensimmäinen sirkulaattoritesti kohdistui kananmuniin, koska kananmunien hauduttamisella pystyin ilman sen kummallisempia piruetteja kokeilemaan laitteen lämmönsäätelyä. Ainoa homma oli ostaa hyviä kananmunia ja onneksi se ei nykyisin ole kohtuuttoman vaikeaa.

Sitä paitsi ”löysästä munasta” sai ainakin meidän perheessä loputtoman määrän puujalkahuumoria, kuten ”rakkaani, lupaan sinulle tänään löysää munaa” jne.

58 minuutin päästä on tarjolla löysää munaa.

Halusin kokeilla kananmunien hauduttamiseen mahdollisimman alhaista lämpötilaa ja internetiä syynättyäni alhaisin lämpötila, joka tuli useassa reseptissä vastaan oli 64,5 astetta. Alhaisempiakin tosi löytyi.

64,5-asteinen kananmuna

kananmunia
vettä

Hauduta kananmunia 64,5-asteisessa vedessä tunti. Munat voivat olla vesihauteessa pitempäänkin. Ne eivät voi kypsyä liikaa, koska lämpötila pysyy koko vakiona.

Nauti mieleisellä tavalla
.

Munat vauhdissa.
Kananmunista tuli todella mielenkiintoisia. Valkuainen oli kypsää, mutta niin löysää, ettei se tahtonut pysyä haarukassa: oli pakko käyttää lusikkaa. Keltuainen taas oli rakenteeltaan jännän kastikemaista. Ei löysää, mutta ei oikein kiinteääkään.

Makustelijoiden lakto-ovo ei pitänyt valkuaisen rakenteesta ollenkaan. Keltuainen sai kehuja. Minulle kelpasi myös valkuainen, vaikka se oli osin hankalaan haarukoitavaa. Keltuainen oli aivan loistavaa.

64,5-asteinen kananmuna ja parasta culatelloa ikinä.
Söin kananmunan Roinisilta löytyneen ylihyvän Culatello di Zibellon kanssa. Toiseen satsiin käytin lisukkeena paistettua pekonia murennettuna. Molempiin annoksiin pyöräytin rouhauksen mustapippuria. Namia.

64,5-asteinen kananmuna murennetulla pekonilla.
Todella löysän kananmunan vapauttaminen kuoristaan on haasteellista, kuten on tapana sanoa. Parhaiten se onnistuu, kun naputtelet veitsellä ympäri kananmunaa kuoren rikki sen leveimmästä kohdasta. Ota varovasti kananmunan ”kärki” alaspäin kananmunan paksumman pään kuori irti ja sitten vain valuta muna kuoresta lautaselle.



Kananmunat olivat niin kiinnostavia, että jatkossa pitää kokeilla muitakin lämpötiloja kananmunien hauduttamiseen.

Jos jotain valitettavaa pitää etsiä, niin se tuli etsimättä vastaan teknisellä puolella. Swid-sirkulaattorin vesipumppu alkoi temppuilemaan munatestien jälkeen. Lämpötilan säätely toimii, mutta pumpun toimiminen on näköjään herrassaan... Laitevalmistajalle on jo lähetetty postia. Saa nähdä onko vika käyttäjässä vai laitteessa. Stana.

Tero

Suomalaisia blogauksia alhaisen lämmön kananmunista:

Hyvän maun rajalla: 66,4 asteen kananmuna
Hyvän maun rajalla: 68 asteen kananmuna
Molekyyligastronomia-blogi: Kokeillen #1 – 68C:n kananmuna
Siskot kokkaa: Pääsiäismunia molekyyliköksäyksenä eli 68 asteen muniamolekyylimunia alkupalana

lauantai 26. marraskuuta 2011

Marraskuiset ruokalukemiset

Syksyn edetessä kohti talvea ja iltojen pimentyminen – tai itse asiassa jo iltapäivien pimentyminen – saa aikaan vetäytymistä sohvalle lukemisen pariin. Joululahjakirjojen lukeminen 15 tuntia vuorokaudessa, on tämän lukusesongin huipentuma.


Gabrielle Hamilton: Blood, Bones & Butter – The Inadvertent Education of a Reluctant Chef

I love the perfection of three fats together–butter, olive oil, and the white fat from prosciutto or lardo. – Gabrielle Hamilton: Blood, Bones & Butter

Kokkien elämäkertoja ei tule juuri luettua. Mieleenpainuvin, ja niitä harvoja lukemiani, on ollut Anthony Bourdainin Kitchen Confidential. Muista kokeista kertovista kirjoista tulee etsimättä mieleen Michael Ruhlmanin The Soul of a Chef – The Journey Toward Perfection, jonka mielenkiintoisin osa kertoo French Laundryn perustajasta Thomas Kelleristä. Kirjassa haastatellaan myös muutamaa muuta keittiömestaria.


Omaelämäkerran kirjoittanut Gabrielle Hamilton tuli jollain tavalla tutuksi Bourdainin vierailtua No Reservations -tv-sarjassa Hamiltonin newyorkilaisessa Prune-ravintolassa. Vasikan luuytimillä herkuttelua heruteltiin massiivisesti. Bourdain taannoin kehaisi jossain Youtuben syövereistä löytyvässä haastattelussa Hamiltonin elämäkertaa parhaaksi kokkielämäkerraksi ikinä.

Blood, Bones, and Butter is, quite simply, the far-and-away best chef or food-genre memoir...ever. EVER. It certainly kicked the hell out of my Kitchen Confidential, which suddenly, in a second, felt shallow, sophomoric and ultimately lightweight next to this...this monster of a book, this--at times--truly hardscrabble life…– Anthony Bourdain
Vaikka Bourdainin hehkutus kuulostaa hyperboliselta, kirja on kiistämättä mainio. Sen läpäisee oman elämän suunnan etsimisen teema. Hamiltonin ruokafilosofia on hyvin henkilökohtainen: hän haluaa tarjota ravintolassaan ainoastaan sellaista ruokaa, josta hän itse pitää. Ruualla on myös aina suhde hänen omiin ruokakokemuksiinsa.

Hamiltonin äiti oli ranskalainen entinen balettitanssija ja isä teki lavasteita teatteriin. Äidin kokkaukset vaikuttavat edelleenkin Hamiltonin ruokiin. Vanhempien erottua koko Pennsylvaniassa asuneen viisilapsisen perheen lapset joutuivat käytännössä heitteille. Gabriellekin alkoi nopeasti tutustua elämään rankemman kautta. Päihteet ja varastelu tulivat tutuiksi. Rahan puute vei Gabriellen jo alaikäisenä sekalaisiin ravintolatöihin, eikä ravintola-ala ollut hänelle alle kolmikymppisenä uravalinta, vaan tapa tienata elanto.

Gabrielle perusti Prune-ravintolan puolivahingossa, kun kotikadulla jo pitkään suljettuna ollutta ravintolaa tarjottiin hänelle. Kokemusta ravintolan pyörittämisestä ei ollut ollenkaan, mutta opiskeluun tottuneena – hän oli ehtinyt hankkia kirjallisuudesta korkeakoulututkinnon ravintolauran aikana – ravintola lähti liikkeelle varsin hyvin.

Blood, Bones & Butter on erinomainen Gabriellen epäkonventionaalista elämää kuvaava kirpeän makea lukukokemus. Vaikka kirja kuvaakin osuvasti ja ilmeisen realistisesti yhdysvaltalaista keittiöelämää, jokaisen suomalaisenkin, joka haaveilee elämänsä viettämisestä ammattikeittiöissä, kannattaa kirja lukea. Ja tietysti myös Bourdainin Kitchen Confidential. Ammattilaiskeittiössä vaaditaan melkoista kuntoa ja sopeutumista epätavallisiin työaikoihin. Vaikka kokit ovat nykyajan superjulkkiksia – Gagrielle Hamiltonkin jo vähintään julkkis, niin jokaisen alalle aikovan kannattaa varautua raskaaseen työhön. Jos haaveena on pelkkä julkisuus, kannattaa hakea suoraan BB-taloon.


HS-teeman (4/2011) ruokanumero

Neljä kertaa vuodessa ilmestyvä HS-teema-lehti keskittyi edellisellä kerralla Kekkoseen. Tuorein numero käsittelee ruokaa.

Vaikka sainkin galvaanisen ihoreaktion siitä, että valtaosa lehden jutuista käsitteli ruokaa terveellisyyden näkökulmasta, mm. parasta kasvista etsittiin aukeamakaupalla ja ”paras” on tietenkin terveellisin, löytyi lehdestä kiinnostaviakin artikkeleita.


Suomalaisen ruokakulttuuriin historiaa käsitellyt artikkeli oli kiinnostava ja siinä tuotiin esille mielenkiintoinen teoria kahvin suosion syistä suomalaisessa kulttuurissa. Kansatieteen emeritusprofessori Juhani U. E. Lehtonen uskoo, että kahvin suosion kasvu 1800-luvulla perustui raittiusliikkeeseen, jonka vaikutuksesta kahvista tuli sopiva edustuskelpoinen alkoholiton vaihtoehto viinalle. Lehtosen mukaan toinen syy kahvin suosioon voisi olla se, että se on suomalainen versio venäjällä vahvasta teekulttuurista: ”Itänaapurissahan juodaan herkeämättä teetä, sillä pitää olla jatkuvasti lämmintä juomaa. Samalla lailla Suomessa alettiin lipittää kahvia.” Lehtonen esittääkin, että ennen kahvia Suomessa ei ollut lämpimien juomien kulttuuria laisinkaan.

Toimittaja Laura Kaapro päätti ryhtyä opiskelemaan kokkikoulussa. Kaapron raportti opinnoistaan Perhossa on hauska. Tosin meininki kuulostaa liiankin lystiltä. Tai sitten Perhon ilmapiiri on muuttunut vähemmän kilpailevaan ja vittuilevaan suuntaan siitä kun hyvä ystäväni kävi 80-luvun lopulla oppilaitosta.

Toimittaja menee kokkikouluun -lajityypin mestariteos on jo mainitun Michael Ruhlmanin The Making of a Chef – Mastering Heat at the Culinary Institute of America. Suosittelen.


The New Yorker – Food issue 2011

The New Yorker -viikkolehti julkaisee joka vuosi tiettyjä teemanumeroita, joista ainakin minulle ruokanumero on odotetuin. Teemalehdissäkin on normaalit perusosasto, kuten New Yorkin iltamenot ja taidetarjonta (yritän aina metsästää, onko joku suomalainen elokuva päässyt New Yorkin valkokankaille, viimeisin on Le Havre), mutta muuten lehden artikkelit keskittyvät teemaan monista näkökulmista.

The New Yorker -lehden jutuille on tyypillistä tarinallisuus. Meillä Suomessa kai lähimmäksi tätä juttutyyppiä pääsevät jotkut Ilkka Malmbergin artikkelit Hesarin Kuukausiliitteessä tai Imagen artikkelit.

Kannessa Wayne Thiebaudin "Turkey Dinner".
Uusimman ruokanumeron kiinnostavimpia juttuja olivat John Seabrookin artikkeli Crunch, jossa kerrottiin omenoiden jalostamisesta. Äkkinäisestä aihe kuulostaa sellaiselta, että vain omenafriikit olisivat siitä kiinnostuneita, mutta New Yorkerille tyypilliseen tapaan tekstit ovat niin vetäviä ja draamallisesti tarkkaan rakennettuja, että melkein mistä aiheesta tahansa saadaan kiinnostava.

Jane Kramer kirjoittaa The Food at Our Feet -artikkelissaan ruokien keräämisestä luonnosta. Meille suomalaisille marjojen ja sienien kerääminen on sanoisiko genetiikkaamme kirjoitettua kulttuurista toimintaa – olen itsekin sitä vastaan taistellut, ja yli kolmikymppisenä todennut sille häviäväni –, mutta Kramer kertoo italialaisten ja brittien keräilykulinarismista, jossa ja marjojen lisäksi myös muut luonnonkasvit, muun muassa erilaiset villivihannekset, päätyvät herkkusuiden lautasille.

On tosin todettava, että keräilykulinarismi on näissäkin maissa varsin marginaalinen trendi, mutta kuka tietää, ehkä se trendi laajenee Suomeenkin. Ainakaan lähtövauhtia hyppyyn ei tarvitse ottaa erikseen, koska meillä on jo olemassa vahva ja elävä marjoihin ja sieniin kohdistuva keräilykulttuuri. Kerätäänkö meillä luonnosta muita vihanneksiksi luettavia kuin voikukan juuria ja nokkosia?

Kramerin artikkeli huipentuu laajaan osioon, jossa hän tutustuu ylistetyn tanskalaisen Noma-ravintolan keittiömestarin René Redzepin ruokiin ja ruuankeräilyyn pitkin Tanskan rantoja. Noma on muutamana viime vuonna valittu maailman parhaaksi ravintolaksi, eikä ihme, että menestyksen innoittamana muutamat suomalaisetkin keittiömestarit ovat ulkomaisten alkaneet ravata pitkin jänkiä jäkäliä metsästämässä.

Tero

lauantai 19. marraskuuta 2011

Yllättävä valkosipuliconfit

Männäviikolla Modernist Cuisine julkaisi nettisivuillaan kirjastakin löytyvän valkosipuliconfit-reseptin. Nyt kun olen hankkinut Kuhn Rikon -painekattilan, jota reseptin ”turvallisuusvideossakin” käytetään – olen tästä nolon ylpeä tai ylpeän nolo, tai jotain –, niin olihan tuota kokeiltava.


Modernist Cuisine - Pressure Cooker Safety : Garlic Confit from Modernist Cuisine on Vimeo.

Kokeiluun oli toki myös makusyyt. Uunissa paahtunut valkosipuli on taivaallisen hyvää. Kaikki valkosipulin kitkerät ominaisuudet modifioituvat uunissa paahdettaessa makean täyteläiseen makuun. Paahdettu valkosipuli on aivan eri elukka kuin raaka tai paistettu valkosipuli. Jos ohjeella todella saisi helposti kasapäin valkosipulikarkkeja, niin olisin valmis myymään pienen palan helvettiosuuttani välittömästi.

Ostin Hakaniemen kauppahallista kahdeksan ison miehen nyrkin kokoista valkosipulia, koska en todellakaan halunnut näperrellä pienten valkosipulinkynsien kuorimisen kanssa. En käyttänyt äsken netistä löytämääni kikkaa kynsien kuorimiseen, vaan hoidin homman ihan perinteiseen tapaan pikkuveitsen kanssa, koska pitäähän ruuanlaiton edes vähän tuntua työltä.

Alkuperäinen resepti löytyy täältä.

Valkosipuliconfit
Kuorittuja valkosipulinkynsiä
Öljyä
Tuoretta rosmariinia
Tuoretta timjamia

Laita kunkin umpiopurkin pohjalla yksi puolikas rosmariininoksa sekä kokonainen timjaminoksa. Täytä umpiopurkit kuorituilla valkosipulinkynsillä. Älä täytä purkkeja ihan täyteen, vaan reippaasti vajaaksi. Kaada kuumuutta kestävää öljyä purkkeihin niin, että valkosipulit peittyvät.

Valkosipulia, öljyä, rosmariinia ja timjamia matkalla paineeseen.
Väännä umpiopurkkien kannet löysästi kiinni. Laita purkit painekattilaan ja kaada vettä kattilaan purkkien puoleen väliin saakka. Keitä täydellä paineella kaksi tuntia.

Umpiopurkit painekattilan uumenissa.
Kun kaksi tuntia on kulunut, ota kattila pois liedeltä ja poista paine joko laittamalla kattila kylmällä vedellä täytettyyn lavuaariin tai anna paineen poistua kattilan jäähtyessä ilman ylimääräisiä aktiviteetteja.

Jotain tapahtuu. Mitä, ei arvaa kukaan.
Paineen poistuttua ota purkit varovasti pois kattilasta – HUOM: purkit ovat todella kuumia, varovaisuutta, kiitos! Kierrä purkkien kannet tiukasti kiinni – edelleen polttamatta itseäsi.

Kas näin, valmista tuli. Valkosipulit näyttivät miltä pitikin: karamellisoituneen ruskeilta nameilta.

Vajaat mutta valmiit purkit.
Paitsi että……

Ensinnäkin olin joko täyttänyt purkit liian täyteen tai tapahtui jotain muuta maagista, sillä purkeista oli tursunut nestettä melkoinen määrä painekattilan sisään. Valkosipulit säilyivät purkissa ja tietenkin ne kypsyessään olivat kutistuneet, mutta öljyä oli siirtynyt aika lailla keittoveteen. Tämän seurauksena purkit oli kansien kiristämisen jälkeen pestävä, koska ne olivat tahmaisessa valkosipuliöljyssä. Purkit myös näyttivät säälittävän vajailta.

Toiseksi: valmiit valkosipulit olivat nenän aukaisevan ärhäköitä. Ne eivät todellakaan olleet makeita valkosipulikarkkeja, vaan enemmänkin paahdetun valkosipulin Fisherman's Friend -versioita. Tämä saattoi johtua osaltaan siitä, että halusin käyttää kokeilussa mahdollisimman neutraalia ruokaöljyä ja käytin siksi maapähkinäöljyä. Ehkä joku maukkaampi öljy, vaikkapa alkuperäisessä reseptissä käytetty oliiviöljy olisi pehmentänyt makua. Tai sitten valitsemani valkosipulit olivat vain niin pirun ärhäköitä jo alkujaan, että niistä ei saanut pehmeän makeita millään.

Ärhäkät valkosipulit lempeällä Tuffen marokkolaisella rieskalla.
Tai sitten syynä oli se kaikkein tylsin vaihtoehto: resepti ei toimi, ainakaan toivomallani tavalla. Pettymys oli sen verran suuri, että en ihan äkkiä kokeile reseptiä uudestaan vain selvittääkseni, missä meni pieleen vai menikö mikään.

Näin ärhäköitä valkosipuleja voi toki käyttää moneen tarkoitukseen, mutta makuodotukset menivät yhtä pahasti mönkään kuin poikasena pistäessäni suuhuni viinirypäleeksi luulemaani elämäni ensimmäistä oliivia Leningradin Hotelli Moskovassa. Olin varma, että viinirypäle oli pilaantunut.

Tero

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Poskea poskeen – rillettes

Elämä tarjoaa yllätyksiä ja monet parhaista yllätyksistä liittyvät ruokaan. Erityisen mukavaa on tutustua ennestään tuntemattomaan lihapuuroon. Viva ciabatta -blogissa oli kuva rillettesistä. Hetken googlailun jälkeen selvisi mistä appeesta oli kyse ja päässä alkoi pyöriä jatkuvana luuppina useita eri vaihtoehtoisia tapoja tehdä vastustamatonta sianrasvassa kypsytettyä sianlihatahnaa.

Rillettes. Yksikössä rillette, mutta eineestä käytetään aina monikollista muotoa.
Rillettes on perinteinen ranskalainen ruoka – itse asiassa eräänlainen säilyke – jossa sian- tai hanhenlihaa kypsytetään liemessä tai omassa rasvassaan. Tämän jälkeen liha riivitään suikaleiksi ja mätetään astiaan. Kypsentämisessä käytettyä rasvaa kaadetaan tiiviiksi kanneksi lihan päälle. Tämän rasvakannen alla liha saa tekeytyä päiviä tai viikkoja. Rillettesiä kutsutaan myös köyhän miehen pateeksi.

Tahnaa käytetään levitteen tapaan kylmänä leikkeenä leivällä ja kekseillä. Lihatahnojen käyttömahdollisuudet ovat rajattomat. Niitä voi myös lusikoida sellaisenaan ääntä kohti, ainakin salaa.

Olen käynyt pari kertaa Kluuvin Eat & Joy -kauppahallissa, mutta en ollut löytänyt sieltä mitään ostettavaa, siis mitään sellaista kaipaamaani, jota ei saisi Hakaniemen kauppahallista – tai sitten valikoima on ollut nirsolle liian suppea. Muun muassa häränhäntää ei sieltä ole löytynyt.

Aikaisemmista kokemuksista huolimatta paarustin Eat & Joyhin (sic) rillettes-visiointipäissäni etsimään sopivaa lihaa. Sitä löytyi. Lihatiskillä lepäsi söpöjä possunposkia. Ostin parit posket sekä kylkiläskiä. Niistä pitäisi kaiken järjen mukaan saada rillettes aikaan.

Poski poskea vasten kuin tanssilattialla. Seurana läski.
Käytin rillettesini pohjana Wrightfoodin reseptiä, vaikka sitä ei ehkä lopullisesta reseptistä huomaakaan. Käyttämäni menetelmä muistutti erehdyttävästi läskisen karjalanpaistin tekemistä.

Rillettes possun poskista
600 g possun poskea
400 g possun läskiä
n. 5 dl lihalientä (suolatonta)
1 rkl karkeaa merisuolaa (jos lihaliemessä on suolaa, käytä vähemmän)
reilu 1 tl kokonaisia mustapippureita
10 katajanmarjaa
2 laakerinlehteä
+ suolaa tarvittaessa purkittamisvaiheessa

Paloittele posket jotakuinkin peukalonpään kokoisiksi nopiksi. Paloittele läski pieneksi – itse vetelin läskin suht kookkaiksi suikaleiksi, mikä oli sikäli virhe, ettei läski sulanut niin täydellisesti kuin olisin toivonut.

Asettele lihat ja läskit pataan. Läski päällimmäiseksi. Kaada joukkoon lihalientä sen verran, että sianlihat jäävät vielä kurkkimaan liemestä. Lisää mausteet.

Lihat ja läskit mausteineen matkalla uuniin.
Laita pata uuniin kannen alle noin 120–130 asteeseen neljäksi tunniksi.

Kun neljä tuntia on kulunut, nostele mureneviksi kypsyneet posket varovasti padasta. Kaada loput padan sisuksista siivilän kautta johonkin korkeaan ja kapeahkoon astiaan. Tarkoituksena on, että rasva noustessaan pintaan on eroteltavissa liemestä. Rasva kaadetaan myöhemmin astiaan painetun rillettesin pinnalle.

Neljän tunnin päästä on näky suloinen.
Riivi possu kahdella haarukalla säpäleiksi. Riipiminen on tehtävä käsin, koska tarkoituksena ei ole tehdä tasaista tahnaa, vaan saada aikaan rakenne, joka näyttää selvästi eläimestä kotoisin olevalta.

Riivittyä poskea.
Tarkista suola. Muista, että suola maistuu kylmässä ruuassa heikommin kuin kuumassa.

Painele lihasäpäleet purnukkaan. Minä arvioin lihamäärän väärin ja sain aikaiseksi kaksi turhan vajaata purkkia. Lihat on paineltava tiiviisti. Ennen kuin kaadat sulan läskin kanneksi, odota, että lihat jäähtyvät ja hieman kovettuvat. Toisin sanoen älä tee niin kuin minä tein – koska lihojen rasva ei ollut vielä jäähtynyt, kaatamani rasva lurahti suoraan lihojen läpi.

Rasva katosi rillettesin uumeniin.
Sain ohuehkon rasvakannen aikaiseksi vasta seuraavana päivänä, kun käytin pekonihillon valmistamisesta ylijääneen rasvan rillettesin kuorruttamiseen.

When in doubt, use bacon fat.
Varastoi rillettes jääkaappiin ja aloita nauttiminen aikaisintaan kolmen päivän päästä.

Kolmen päivän päästä pääsin makustelemaan rillettesiä. Näin rasvaisen appeen kannattaa antaa lämmetä huoneenlämpöiseksi, että maut pääsevät kunnolla oikeuksiinsa. Verratonta leivänpäällistä, mukavan säikeistä pateetyyppistä levitettä. Suolaa ja rasvaa olisi saanut olla hieman enemmän – milloinpa ei. Ehkäpä lisään seuraavalla kerralla Wrightfoodin tapaan myös hieman ankanrasvaa.


Rillettesiä voisi tehdä myös ylijääneestä karjalanpaistista, jos sellainen ihme tapahtuu, että karjalanpaistia jää tähteeksi.

Tero