Marraskuiset ruokalukemiset

Syksyn edetessä kohti talvea ja iltojen pimentyminen – tai itse asiassa jo iltapäivien pimentyminen – saa aikaan vetäytymistä sohvalle lukemisen pariin. Joululahjakirjojen lukeminen 15 tuntia vuorokaudessa, on tämän lukusesongin huipentuma.


Gabrielle Hamilton: Blood, Bones & Butter – The Inadvertent Education of a Reluctant Chef

I love the perfection of three fats together–butter, olive oil, and the white fat from prosciutto or lardo. – Gabrielle Hamilton: Blood, Bones & Butter

Kokkien elämäkertoja ei tule juuri luettua. Mieleenpainuvin, ja niitä harvoja lukemiani, on ollut Anthony Bourdainin Kitchen Confidential. Muista kokeista kertovista kirjoista tulee etsimättä mieleen Michael Ruhlmanin The Soul of a Chef – The Journey Toward Perfection, jonka mielenkiintoisin osa kertoo French Laundryn perustajasta Thomas Kelleristä. Kirjassa haastatellaan myös muutamaa muuta keittiömestaria.

Omaelämäkerran kirjoittanut Gabrielle Hamilton tuli jollain tavalla tutuksi Bourdainin vierailtua No Reservations -tv-sarjassa Hamiltonin newyorkilaisessa Prune-ravintolassa. Vasikan luuytimillä herkuttelua heruteltiin massiivisesti. Bourdain taannoin kehaisi jossain Youtuben syövereistä löytyvässä haastattelussa Hamiltonin elämäkertaa parhaaksi kokkielämäkerraksi ikinä.

Blood, Bones, and Butter is, quite simply, the far-and-away best chef or food-genre memoir...ever. EVER. It certainly kicked the hell out of my Kitchen Confidential, which suddenly, in a second, felt shallow, sophomoric and ultimately lightweight next to this...this monster of a book, this--at times--truly hardscrabble life…– Anthony Bourdain

Vaikka Bourdainin hehkutus kuulostaa hyperboliselta, kirja on kiistämättä mainio. Sen läpäisee oman elämän suunnan etsimisen teema. Hamiltonin ruokafilosofia on hyvin henkilökohtainen: hän haluaa tarjota ravintolassaan ainoastaan sellaista ruokaa, josta hän itse pitää. Ruualla on myös aina suhde hänen omiin ruokakokemuksiinsa.

Hamiltonin äiti oli ranskalainen entinen balettitanssija ja isä teki lavasteita teatteriin. Äidin kokkaukset vaikuttavat edelleenkin Hamiltonin ruokiin. Vanhempien erottua koko Pennsylvaniassa asuneen viisilapsisen perheen lapset joutuivat käytännössä heitteille. Gabriellekin alkoi nopeasti tutustua elämään rankemman kautta. Päihteet ja varastelu tulivat tutuiksi. Rahan puute vei Gabriellen jo alaikäisenä sekalaisiin ravintolatöihin, eikä ravintola-ala ollut hänelle alle kolmikymppisenä uravalinta, vaan tapa tienata elanto.

Gabrielle perusti Prune-ravintolan puolivahingossa, kun kotikadulla jo pitkään suljettuna ollutta ravintolaa tarjottiin hänelle. Kokemusta ravintolan pyörittämisestä ei ollut ollenkaan, mutta opiskeluun tottuneena – hän oli ehtinyt hankkia kirjallisuudesta korkeakoulututkinnon ravintolauran aikana – ravintola lähti liikkeelle varsin hyvin.

Blood, Bones & Butter on erinomainen Gabriellen epäkonventionaalista elämää kuvaava kirpeän makea lukukokemus. Vaikka kirja kuvaakin osuvasti ja ilmeisen realistisesti yhdysvaltalaista keittiöelämää, jokaisen suomalaisenkin, joka haaveilee elämänsä viettämisestä ammattikeittiöissä, kannattaa kirja lukea. Ja tietysti myös Bourdainin Kitchen Confidential. Ammattilaiskeittiössä vaaditaan melkoista kuntoa ja sopeutumista epätavallisiin työaikoihin. Vaikka kokit ovat nykyajan superjulkkiksia – Gagrielle Hamiltonkin jo vähintään julkkis, niin jokaisen alalle aikovan kannattaa varautua raskaaseen työhön. Jos haaveena on pelkkä julkisuus, kannattaa hakea suoraan BB-taloon.


HS-teeman (4/2011) ruokanumero

Neljä kertaa vuodessa ilmestyvä HS-teema-lehti keskittyi edellisellä kerralla Kekkoseen. Tuorein numero käsittelee ruokaa.

Vaikka sainkin galvaanisen ihoreaktion siitä, että valtaosa lehden jutuista käsitteli ruokaa terveellisyyden näkökulmasta, mm. parasta kasvista etsittiin aukeamakaupalla ja ”paras” on tietenkin terveellisin, löytyi lehdestä kiinnostaviakin artikkeleita.

Suomalaisen ruokakulttuuriin historiaa käsitellyt artikkeli oli kiinnostava ja siinä tuotiin esille mielenkiintoinen teoria kahvin suosion syistä suomalaisessa kulttuurissa. Kansatieteen emeritusprofessori Juhani U. E. Lehtonen uskoo, että kahvin suosion kasvu 1800-luvulla perustui raittiusliikkeeseen, jonka vaikutuksesta kahvista tuli sopiva edustuskelpoinen alkoholiton vaihtoehto viinalle. Lehtosen mukaan toinen syy kahvin suosioon voisi olla se, että se on suomalainen versio venäjällä vahvasta teekulttuurista: ”Itänaapurissahan juodaan herkeämättä teetä, sillä pitää olla jatkuvasti lämmintä juomaa. Samalla lailla Suomessa alettiin lipittää kahvia.” Lehtonen esittääkin, että ennen kahvia Suomessa ei ollut lämpimien juomien kulttuuria laisinkaan.

Toimittaja Laura Kaapro päätti ryhtyä opiskelemaan kokkikoulussa. Kaapron raportti opinnoistaan Perhossa on hauska. Tosin meininki kuulostaa liiankin lystiltä. Tai sitten Perhon ilmapiiri on muuttunut vähemmän kilpailevaan ja vittuilevaan suuntaan siitä kun hyvä ystäväni kävi 80-luvun lopulla oppilaitosta.

Toimittaja menee kokkikouluun -lajityypin mestariteos on jo mainitun Michael Ruhlmanin The Making of a Chef – Mastering Heat at the Culinary Institute of America. Suosittelen.


The New Yorker – Food issue 2011

The New Yorker -viikkolehti julkaisee joka vuosi tiettyjä teemanumeroita, joista ainakin minulle ruokanumero on odotetuin. Teemalehdissäkin on normaalit perusosasto, kuten New Yorkin iltamenot ja taidetarjonta (yritän aina metsästää, onko joku suomalainen elokuva päässyt New Yorkin valkokankaille, viimeisin on Le Havre), mutta muuten lehden artikkelit keskittyvät teemaan monista näkökulmista.

The New Yorker -lehden jutuille on tyypillistä tarinallisuus. Meillä Suomessa kai lähimmäksi tätä juttutyyppiä pääsevät jotkut Ilkka Malmbergin artikkelit Hesarin Kuukausiliitteessä tai Imagen artikkelit.

Kannessa Wayne Thiebaudin "Turkey Dinner".

Uusimman ruokanumeron kiinnostavimpia juttuja olivat John Seabrookin artikkeli Crunch, jossa kerrottiin omenoiden jalostamisesta. Äkkinäisestä aihe kuulostaa sellaiselta, että vain omenafriikit olisivat siitä kiinnostuneita, mutta New Yorkerille tyypilliseen tapaan tekstit ovat niin vetäviä ja draamallisesti tarkkaan rakennettuja, että melkein mistä aiheesta tahansa saadaan kiinnostava.

Jane Kramer kirjoittaa The Food at Our Feet -artikkelissaan ruokien keräämisestä luonnosta. Meille suomalaisille marjojen ja sienien kerääminen on sanoisiko genetiikkaamme kirjoitettua kulttuurista toimintaa – olen itsekin sitä vastaan taistellut, ja yli kolmikymppisenä todennut sille häviäväni –, mutta Kramer kertoo italialaisten ja brittien keräilykulinarismista, jossa ja marjojen lisäksi myös muut luonnonkasvit, muun muassa erilaiset villivihannekset, päätyvät herkkusuiden lautasille.

On tosin todettava, että keräilykulinarismi on näissäkin maissa varsin marginaalinen trendi, mutta kuka tietää, ehkä se trendi laajenee Suomeenkin. Ainakaan lähtövauhtia hyppyyn ei tarvitse ottaa erikseen, koska meillä on jo olemassa vahva ja elävä marjoihin ja sieniin kohdistuva keräilykulttuuri. Kerätäänkö meillä luonnosta muita vihanneksiksi luettavia kuin voikukan juuria ja nokkosia?

Kramerin artikkeli huipentuu laajaan osioon, jossa hän tutustuu ylistetyn tanskalaisen Noma-ravintolan keittiömestarin René Redzepin ruokiin ja ruuankeräilyyn pitkin Tanskan rantoja. Noma on muutamana viime vuonna valittu maailman parhaaksi ravintolaksi, eikä ihme, että menestyksen innoittamana muutamat suomalaisetkin keittiömestarit ovat ulkomaisten alkaneet ravata pitkin jänkiä jäkäliä metsästämässä.

Tero

Makkaroita maailmalta

Tuli pistäydyttyä Helsingin messukeskuksen messubakkanaaleissa: Itä-Pasilassa oli yhtä aikaa musiikki-, kirja- sekä Viini, ruoka & hyvä elämä -messut. Oli siellä samaan aikaan joku ArtForum-tapahtumakin…

Ilmajoen makkaramestarit messuilla. Tekevät Suomen parhaita raakamakkaroita he.

Tapahtuman nimi viini, ruoka & hyvä elämä on oksettava – sori, mutta ”hyvä elämä” vie tässä yhteydessä mielikuvat syömishäiriöihin tai new age -hölinään.

Ja vielä: jos tuon ”hyvän elämän” ottaisi vakavasti – eikä perverssinä maailmankuvana – messukeskuksessa olisi pitänyt olla myös kirja- & hyvä elämä -messut sekä musiikki- & hyvä elämä -messut, sillä niin kirjat kuin musiikki kuuluvat mielestäni siihen oikeaan hyvään elämään. Kuuluu siihen pari muutakin jutskaa.

Kirjamessuilta tarttui matkaan Tammen julkaisema Makkaroita maailmalta. Viinin lipittely & ruoka & new age -messuilta tarttui mukaan tietenkin makkaroita ja Eiringin osastolta yltiöhyvää pastaa.

Makkaroita maailmalta on brittien kirjoittama (Nick Sandler ja Johnny Acton) ja sen on kääntänyt Siiri Susitaival. Usein käännettyjen ruokakirjojen ongelmana on, että niitä ei ole sovellettu Suomen oloihin. Tämän kirjan osalta se ei ole ongelma. Ehkä ainoa ruuanvalmistuksessa esitelty ainesosa, jota meiltä ei löydy on steriloiva Milton-neste. Ilman sitä pärjää suomalainen makkarantekijä.

Italialaiset salamit messukasassa.

Kirja käsittelee makkaroita kolmesta näkökulmasta. Alussa on muutama sivu siitä, miten makkaroita – niin raaka- kuin kestomakkaroita – voi tehdä kotona ja joitakin reseptejä. Resepteistä kiinnostavin oli verimakkaran resepti, sen takia oikeastaan kirjan ostinkin. Koittaa vielä päivä, kun Makustelijoissa blogataan hurmeisesti verimakkaran teosta. Siinä leppä lentää!

Hollannin messuosaston makkaravalikoimaa.

Kirjan toinen näkökulma on makkaran tekijät. Teokseen on ripoteltu esittelyjä makkarantekijöistä sieltä täältä Euroopasta. Erityisesti vesi tuli kielelle espanjalaisen Casa Riera Ordeixin salcchichon de Vic -makkarasta. Oi taivas, kun pääsisi maistamaan!

Kolmas ja laajin vinkkeli makkaroihin on niiden käyttö ruoanvalmistuksessa. Nämä reseptit ovat ainakin minulle pääosin jonninjoutavia. Kiinnostuksen kohteista kai on kyse: minua olisivat kiinnostaneet enemmän makkarareseptit kuin reseptit makkara-aterioista. Joitakin kiinnostavia reseptejä tuli toki vastaan, kuten makkaracannellonit.

Kirjan lopussa on sanasto-osa, jossa esitellään sanakirjamaisesti maailman makkaroita.

Makkaranteko kotona on lystiä puuhaa.

Mikäli haluaa lukea suomeksi kattavasti makkaran kulttuurihistoriasta, esittelyjä eri makkaroista tai kokeilla makkaran tekoa kotona, Haapion, Vahteran ja Nurmen Nakit ja muusi: suomalainen makkarakirja on edelleenkin ylittämätön. Ulkomaisista makkarantekokirjoista suosittelen Susan Mahnke Peeryn ja Charles Reavisin kirjaa Home Sausage Making: How-To Techniques for Making and Enjoying 100 Sausages at Home.

Makkarakirjoja. Joitakin joutaviakin...

Makkaran tekeminen kotona on mukavaa hommaa, eikä edes vaikeaa.

Tero

20 kiloa asiaa – Modernist Cuisine: The Art and Science of Cooking

Miksi keittokirjoja edelleen ostetaan ja luetaan? Ei kai reseptien takia ainakaan – ruokaohjeethan voi helposti googlata. Ainakin meidän perheen hyllyistä löytyy lukuisia keittokirjoja, joiden resepteistä ei ole tehty koskaan yhtään apetta, eikä tulla todennäköisesti koskaan tekemäänkään. Silti en luopuisi yhdestäkään ruokakirjasta. Suurimmasta osasta niistä olen nauttinut suunnattomasti.

Kulttuurisosiologi tai joku muu naiiveja ihmisiä työkseen masentava ammattilainen saattaisi todeta, että ruokakirjoja ja -lehtiä luetaan, jotta voitaisiin vierailla sellaisissa elämäntavoissa ja -tyyleissä, joissa lukija itse ei elä, mutta josta hän haaveilee ja unelmoi. Lukija käy pikalomalla omasta arjestaan eikä resepteillä ei ole niin väliä.

Kröhm… se siitä. On ilmestynyt uusi kuusiosainen kirja, joka on saanut keittokirjamaailman kohisemaan: Modernist Cuisine: The Art and Science of Cooking.

Täytyy olla rikas ja pöhkö tehdäkseen Modernist Cuisine -kirjasarjan kaltaisen keittokirjojen magna operan. Nathan Myhrvold (s. 1959) täyttää määreet.

Herra Myhrvold oli 23-vuotiaana hankkinut matemaattisen fysiikan tohtorin paperit, maisterin tutkinnon taloustieteissä ja geofysiikassa sekä alemman korkeakoulututkinnon matematiikassa. Olikin hyvä aika alkaa työskentelemään Stephen Hawkingin kanssa esim. painovoiman kvanttiteorian kehittämiseksi. Kesälomalla tuli perustettua kavereiden kanssa pieni tietokoneohjelmistojen startup-yritys, jonka Microsoft osti parin vuoden päästä. Myhrvoldista tuli Microsoftin ensimmäinen Chief Tehcnology Officer – suoraan Bill Gatesin alaisuuteen.

Oman kertomansa mukaan Myhrvold on ollut aina kiinnostunut ruuasta. 90-luvun puolivälissä hän otti vapaata töistä opiskellakseen kokiksi École da la Varennessa. 90-lopulla työskentely Microsoftilla alkoi häiritsemään kaverin kokkailuharrastusta niin paljon, että hän erosi yhtiön palveluksesta. Myhrvold perusti pienen keksintöihin keskittyvän yhtiön, jossa työskentely antoi aikaa keskittyä uusien ruuanlaittotekniikoiden opiskeluun.

Modernist Cuisine -paketti kertoo nimenomaan uusista ruuanlaittotekniikoista. Tätä keittiötyyliä on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana totuttu kutsumaan molekyyligastronomiaksi. Kirjasarjaa on kiitelty ainakin siitä, että se tarjoaa mg-gastronomialle paremman termin: moderni gastronomia.

Kirjan mittakaava on päätön. Kirjan tekeminen on maksanut miljoonia ja varmaan juuri siksi se on omakustanne. Kirjan on kustantanut Myhrvoldin omistama The Cooking Lab LLC.

Fyysikon kirjasta on kyse, joten mainittakoon sen vaikuttavat fyysiset mitat: 20 kiloa (kuusi osaa) ja 2438 sivua. Teossarjan painamiseen on käytetty lähes kaksi kiloa painomustetta. Paino- ja kuvateknisistä asioista kiinnostuneet graffaheebot löytävät lisätietoa täältä.

Hintaa Modernist Cuisine -paketille tulee Yhdysvaltain Amazonista tilattuna tämän hetkisellä dollarin kurssilla liki 350 euroa + alv. Näin rapsakan hintaisesta tilauksesta Euroopan ulkopuolelta Suomen tulli napsauttaa kirjoille kuuluvan 9 % alv:n. Kirjan ensimmäinen painos myytiin välittömästi loppuun ja toista painosta on juuri äskettäin päästy levittämään maailmalle. Kirjan tekokustannukset ovat kuitenkin olleet niin suuret, että epäilen, ettei Myhrvold koskaan pääse omilleen, mutta siihen hänellä on ruuanystävien onneksi varaa.

Modernist Cuisine Trailer from Modernist Cuisine on Vimeo.

Kirjaa oli Myrhvoldin lisäksi päätoimisesti tekemässä usean vuoden ajan koko joukko kokkeja ja päätoiminen kuvaaja. Kirjasarjan tärkeimmät tekijät Myhrvoldin lisäksi ovat Chris Young ja Maxime Bilet, jotka molemmat ovat saaneet oppia muun muassa Heston Blumenthalin Fat Duck -ravintolassa. Blumenthal on kirjoittanut kirjaan esipuheen, kuten myös toinen elävä legenda, Ferran Adrià.

The Team from Modernist Cuisine on Vimeo.

Vaikka teossarjasta vain viides osa (Plated-Dish Recipes) on muodoltaan ikään kuin perinteinen keittokirja, sisältää kokonaisuus peräti 1500 reseptiä. Sarjan kuudes osa on näppärä keittiömanuaali, joka on painettu sellaiselle muovipaperille, että sen sivuilta voi pyyhkiä ruokaroiskeet pois. En tosin ole aivan varma, roiskuuko ”modernissa keittiössä” mikään…

Kirjan ensimmäinen osa käsittelee keittotaidon historiaa ja perusteita. Mukana on jopa yksityiskohtaista tietoa ruokaturvallisuudesta ja ruuan terveysuskomuksista. Erilaiset ruokaan liittyvät uskomukset ovatkin Modernist Cuisinen erityisen arvioinnin kohteena.

Kakkososa käsittelee ruuanvalmistustekniikoita ja välineitä. Ensin esitellään ja analysoidaan traditionaalisen keittiön ruuankypsennystavat grillaamisesta savustamiseen. Ja sitten uppoudutaan moderniin ruuanlaittoon erittäin yksityiskohtaisesti. Koko kirjasarjan teemana näyttäisi olevan sous vide – ruuan kypsentäminen vedessä joko vakuumissa tai ilman, alhaisissa ja tarkoin kontrolloiduissa lämpötiloissa. Mahtaakohan kirjoista löytyä yhtään lihareseptiä, jossa eläinpala ei saisi sous vide -käsittelyä?

Eipä silti, sous vide on mainio tapa kypsentää. Jos haluat lihan sisälämpötilaksi 54 astetta, niin aikaa myöten vakuumipussissa 54-asteisessa vedessä lilluvan lihan sisälämpötilaksi tulee väistämättä 54 astetta. Tämän jälkeen paistellaan lihalle mieleinen pinta. Näppärää ja itseasiassa helppoa, jos vain kykenee hallitsemaan vesihauteen lämpötilan.

Modernit ruuanvalmistusmenetelmät vaativat kirjan mukaan sous viden lisäksi myös painekattilaa sekä erinäisiä laboratorioista tuttuja laitteita, kuten erotussuppiloa, erilaisia laboratoriovakumointihärpäkkeitä, Büchner-suppiloa, sentrifugia, pyöröhaihdutinta, pacojetia, suihkukuivainta jne, jne. Nestemäinen typpikin on, kuten tv:n ruokaohjelmia katsoneet tietävät, modernin keittiön perustarpeita.

Kolmas osa käsittelee ”eläimiä ja kasveja”. Kirja tarjoaa yksityiskohtaista tietoa muun muassa siitä, kuinka kanalle saa rapsakan pinnan ja kuinka monta tuntia minkäkinlaisen lihapalan on lilluttava sous videssä. Kuinka kananpaloja voi painemarinoida ruokasifonissa tai miten ranskanperunoista tulee verrattomia, kun niille ennen uppopaistoa annetaan vakuumissa kylpy ultraäänellä värisytetyssä vedessä (90 minuuttia, perunapussi käännetään puolivälissä).

Ultrasonic Fries - kuulema mahtavat ranut.

Neljännessä osassa perehdytään modernin keittiön aineksiin ja ruoka-aineiden ”olomuotoihin” kuten geeleihin, emulsioihin ja vaahtoihin. Tutuksi tulevat niin perinteinen agar agar kuin ehkä vähemmän tutut metyyliselluloosa, guarkumi ja xantaani. Tästä osasta löytyvät myös perusteelliset erikoisartikkelit kahvista ja viinistä. Etenkin viiniosiossa murskataan häpeilemättä viinimyyttejä. Tieteellinen tosiasia kuulemma on, että paras väline viinin temperoimiseen on tehosekoitin. Kirjan mukaan erityisen hauskaksi viinin temperoimisen tehosekoittimessa tekee pöyristyneiden ”viininystävien” ilmeet…

Viidennessä osassa on annosten reseptejä ja siinä mielessä se muistuttaa selkeimmin perinteistä keittokirjaa.

Kokonaisuutena Modernist Cuisine on täydellinen ”modernin” keittiön ensyklopedia: se sisältää kaiken. Ja tulevaisuudessa varmasti painettua kirjaa seuraa, näin uskon, interaktiivinen internet-versio, jossa modernin keittiön ensyklopedinen tieto tulee lisääntymään. Vielä nyt Myhrvold on sitä mieltä, että esimerkiksi kirjan kuvituksen laadun säilyttäminen sähköisessä muodossa on teknisesti liian vaikeaa, mutta uskon että tulevien vuosien aikana kirjasarja ei jää vain painettuun formaattiin. Tuli internet-versiota tai ei, painettuna kirja tulee säilymään vuosia modernin keittiön yksinoikeutettuna perusteoksena.

Modernist Cuisine on upean kiehtova kirjasarja. Vaikka humanistin koulutuksen saaneella menee sormi suuhun vähän väliä, niin tieteellinen paneutuminen, ruuan kulttuurihistorian esittely ja ennen kaikkea valtavan vaikuttavat kuvat tekevät siitä valtavan tenhoavan. Totta on myös, että aina kun näkee jotain tehtävän hillittömän suurella sydämellä, ammattitaidolla ja suurilla taloudellisilla satsauksilla niin kyllä se kummasti pistää kunnioittamaan suoritusta.

Kirjasarja tuottaa jatkuvasti myös yllättäviä pieniä ilonaiheita, kuten esimerkiksi täydellisen hampurilaisen teko-ohjeen. Ikinä tätä hampurilaista ei todennäköisesti tule tehtyä ja valitettavasti tuskin pääsee edes maistamaan, mutta mikä nautinto siitä on lukea.

The Ultimate Hamburger from Modernist Cuisine on Vimeo.

Nathan Myhrvold väitti eräässä puheessaan, että kirjan resepteistä voi kuka tahansa tehdä vähintään 50 % pelkästään normaalien keittiötarvikeliikkeiden ja ruokakauppojen tarvike- ja ainesvalikoimien avulla. Ja että isommalla tsemppauksella 75 % resepteistä olisi tehtävissä kotioloissa.

En ole aivan varma Myhrvoldin väitteen paikkaansapitävyydestä. Ainakin itse aion turvautua edes muutamaa reseptiä kokeillakseni biokemistiystävääni, joka on minun kannaltani onnekkaasti sen verran ruokanörtti, että apua saattaa jopa saada. Ihan heti en ole valmis investoimaan sous vide -vesihauteeseen (vielä?) – vakumointikoneeseen ehkä. Ruokasifoni on tullut jo ostettua.

Tero

Jääkaapin henki

Elämäni ja sapuskani -kirjallisuustyyppi on kiehtova. Etenkin silloin, kun ruuat ovat herkullisia, tarinat tenhoavia ja kirjoittajan elämässä on yleistä kiinnostavuutta.

Suomalaisista kirjallisuuslajin loistavimpia hallitsijoita on Vivi-Ann Sjögren (s. 1938), jonka Mustaa kahvia, keksinmuruja ja Andalusian karkea suola kuuluvat suomalaisen ruokakirjallisuuden helmiin.

Kati Tervon (s. 1954) Jääkaapin henki – Kertomuksia keittiöstä, ruuasta ja elämästä on periaatteessa samoilla laduilla, mutta ruokareseptejä ei Tervon kirjasta löydy. Tervo kuvaa taitavasti lyhyissä jutuissaan elämän pieniä sattumuksia, arkisia asenteita ja ennen kaikkea kotinsa sydäntä, keittiötä. Kirjoittajan ironisen lämmin asenne itseen ja perheeseensä on nautinnollista luettavaa.

Lihansyöjää lämmittää erityisesti Kati Tervon yölliset makkararetket jääkaapille.

Verrattuna Sjögrenin teoksiin, sävyero on ilmeinen. Sjögren vietti lapsuutensa pula-aikoina ja on elellyt myöhemmin kansainvälistä elämää. Kaiketi tästä yhdistelmästä johtuen ruoka on hänelle lähes aina ensisijassa nautinto.

Tervo taas kuuluu siihen sukupolveen, jolla on ollut mahdollista tehdä ruokavalintansa – varsinkin aikuisiällä – terveydellisin tai eettis-moraalisin perustein.

Tervon teos kuvaakin, tahtomattaan, sitä jatkuvaa syyllisyyttä, mitä niinkin olennainen osa ihmisen perustarpeita kuin syöminen nykypäivänä tuottaa. Syönkö oikein? Syövätkö puolisoni ja lapseni oikein? Syötänkö heitä väärin?

Ainakin viimeisen 30 vuoden ajan lisääntynyt ruokavalistus on tehnyt meistä terveempiä mutta myös neuroottisempia. Ruokanautintoihin liittyy syyllisyys. Vain todellinen masokisti saa tästä yhdistelmästä taivaalliset kiksit.

Kati Tervon kirjan ilmestyttyä, jompikumpi meidän johtavista iltapäivälehdistämme pränttäsi lööppiinsä otsikon ”Jari Tervon vaimo avautuu seksielämästään”. Jos haluat tietää, minkälaisia immelmanneja Kati Tervon puoliso, yksi Suomen tunnetuimmista kirjailijoista sängyssä tekee, käytä mielikuvitustasi. Sukupuolielämä on Jääkaapin henki -kirjassa vain luonnollinen osa arkea. Ei ole uutinen, että Jari Tervo on bylsinyt. Nokkela osasi päätellä sen jo kymmenisen vuotta sitten, kun hän julkaisi kirjan Kallellaan. Isän päiväkirja.

Tero

Ilveksen rokkimenut on hyvä kirja

Kuten yleisesti tiedetään, tietyt bloggaajat saavat aiheeseensa liittyviä tuotteita ilmaiseksi. Eri alojen markkinointivelmut ovat huomanneet suosittujen blogien mainosarvon ja pyrkivät saamaan tuotteilleen näkyvyytä. Oikeaa rahaakin väitetään bloggaajille maksetun.

Kun perustimme Makustelijat-blogin, ajattelimme kirjoittaa sen etusivulle, että tämä blogi ei ole ostettavissa. Emme kirjoita rahasta, eikä meitä osteta jänskillä tuotteilla. Juuri perustetun blogin etusivuteksiksi integriteettijulistus tuntui ylimieliseltä: luulevatko nämä keski-ikäiset skribentit, että heidän tekemisellään on jotain arvoa, kuvittelimme koko internetin virnuilevan.

Siksi päädyimme lakoniseen tekstiin "blogissamme esitetyt mielipiteet ja arvioinnit ovat omiamme, emme edusta mitään tuotemerkkiä tai ravintolaa".

Hyvä kirja jos toinenkin

Vain kolmen blogitekstin jälkeen Makustelijat saivat tänään postista yllätyksenä ja pyytämättä Ilveksen rokkimenut -kirjan. Kirja on erinomainen ja ovh-hintansa arvoinen. Ostakaa se välittömästi. Kuten kuvasta näkyy, se sopii verrattomasti The Professional Chefin ja The French Laundry Cookbookin väliin.

Makustelijat