Kepeät mullat, Anthony Bourdain

Makustelijat palaa hetkeksi talviunilta suru-uutisen vuoksi. Anthony Bourdain on kuollut.

Olen seurannut Anthony Bourdainin tekemisiä kohta parikymmentä vuotta.  Törmäsin Bourdainin nimeen ensimmäistä kertaa, kun luin Jopi Nymanin käsikirjoituksen artikkeliin, joka julkaistiin myöhemmin nimellä ”Fancy Some Cobra? Narrating Vietnamese Cuisine in Contemporary Culinary Travelogues”.  Hankin tuolloin suomeksi julkaistut Bourdainin teokset Kitchen Confidential ja Kobraa lautasella – Täydellistä ateriaa etsimässä ja pian alkoivatkin ensimmäiset Anthonyn seikkailut näkyä Suomen tv-kanavilla.

Ihastuin teosten tyyliin, Bourdainin uskomattomaan kykyyn kertoa tarinoita ja kuinka kiehtovaa olikaan päästä kurkkimaan ravintolamaailman kulissien taakse. Bourdain ihaili aina huippukokkien taitoa ja kekseliäisyyttä – toisaalta korosti perinteitä ja näennäisesti vaatimattomien ruokien hiljaista hienoutta. Mitä ravintola-alaan tulee, hän toki hieman romantisoi keittiöhenkilökunnan ulkopuolisuutta muusta yhteiskunnasta, mutta ei koskaan väittänyt, ettei rasvankäryssä työskentely olisi aivan helvetin kovaa työtä.

Mies oli kotonaan niin ”piperryksen” kuin yksinkertaisen kansan ruokien parissa. Kuten Henri Alén muisteli Instagramissa, Bourdain oli tulkki ammatti- ja amatöörikokkien välillä. ”Anthony oli silta, joka toi kaikki yhteen”.

Bourdainin kautta olen tutustunut sellaisiin ravintoloitsijoihin, kuten Ferran Adrià, Mario Batali, Fergus Henderson, José Andrés, Thomas Keller, Martin Picard, Eric Ripert, Marco Pierre White, Gabrielle Hamilton, David Chang tai April Bloomfield. Konkreettisesti heidän ruuistaan on tullut nautittua vähän, mutta muutama ateria ja annos sentään. Vielä on paljon kokematta.

Käsi ylös, kuka EI ole kirjannut ravintolavinkkejä ylös Bourdainin ohjelmista tai kirjoista? Lukuisat persoonalliset ravintolat ovat saaneet Makustelijoista asiakkaan Bourdainin innoittamana. New Yorkissa ei yksinkertaisesti voi käydä pistäytymättä Eisenberg's Sandwich Shopissa (pakollinen Lime Rickey, valinnainen voileipä), Gray’s Papayassa, Katz's Delicatessenissa tai Yonah Shimmel's Knish Bakeryssa. Russ & Daughtersissa on ainakin käytävä vähintään kurkkimassa tarjontaa.

Matkustit missä päin maailmaa tahansa, kiinnostavat mestat löytyivät seuraamalla Bourdainin ohjelmia. Sivumennen sanottuna No Reservations -sarjan Suomi-jakso oli niin tyrmistyttävän huono, että menetin hetkeksi kiinnostukseni Bourdainiin kokonaan...

Bourdain ei koskaan hyväksynyt sitä, että hänet kohotettaisiin ”huippukokiksi” tai ”chefiksi”. Hän piti itseään ihan hyvänä ruuanlaittajana, peruskokkina, mutta ei mitenkään erityisen luovana kokkina. Hän oli kiistämättömän lahjakas kirjailijana, käsikirjoittajana ja tarinankertojana. Kuuntele mikä tahansa hänen haastattelunsa ja painokelpoista tarinaa tulee välittömästi. Kuuntele minkä tahansa Bourdainin ohjelman spiikkejä ja sama homma. Kelpaa suoraan kansien väliin.

Bourdain kirjoitti myös kolme rikosromaania.

Bourdain oli alusta asti teksteissään kulttuurin, yhteiskunnan ja politiikan kommentoija. Hän liikkui mielellään marginaalissa olevien ihmisten parissa. Erityisesti tämä näkyi kiitetyssä CNN:n sarjassa Anthony Bourdain: Parts Unknown (2013–), jossa ruoka ei enää ollut siinä määrin ohjelman teemana kuin aikaisemmissa tv-sarjoissa.

Bourdain oli julkisuudessa lähes 20 vuotta. Kun Kitchen Confidential julkaistiin hän oli jo yhden elämänuran elänyt yli 40-vuotias mies. Parinkymmenen vuoden aikana Bourdainkin muuttui, ainakin vähän. Kulmat hieman pehmenivät, eikä hänkään onneksi ollut se macho keittiöninja miltä alkuun näytti. Hän otti kantaa #metoo-liikkeen puolesta ja tuki voimakkaasti tyttöystäväänsä Asia Argentoa, joka kertoi Harvey Weinsteinin raiskanneen hänet. Tosiasiahan on, että esimerkiksi lihansyömisen mainostaminen identiteetin ytimenä on tuntunut jo usean vuoden ajan minuutti minuutilta juntimmalta.

Kaikista Bourdainin teksteistä paistaa läpi, että hän on paininut omien demoniensa kanssa koko ikänsä. Päihdeongelmista hän on ollut täysin avoin. Rivien välistä on ollut luettavissa myös mielenterveysongelmat. Sydän halkeaa kun ajattelee, miten pimeään paikkaan ja hetkeen jokainen itsemurhan tehnyt on joutunut.

Lepää rauhassa.

Tero

*****
Suomen Mielenterveysseuran valtakunnallinen kriisipuhelin 010 195 202.

Marraskuiset ruokalukemiset

Syksyn edetessä kohti talvea ja iltojen pimentyminen – tai itse asiassa jo iltapäivien pimentyminen – saa aikaan vetäytymistä sohvalle lukemisen pariin. Joululahjakirjojen lukeminen 15 tuntia vuorokaudessa, on tämän lukusesongin huipentuma.


Gabrielle Hamilton: Blood, Bones & Butter – The Inadvertent Education of a Reluctant Chef

I love the perfection of three fats together–butter, olive oil, and the white fat from prosciutto or lardo. – Gabrielle Hamilton: Blood, Bones & Butter

Kokkien elämäkertoja ei tule juuri luettua. Mieleenpainuvin, ja niitä harvoja lukemiani, on ollut Anthony Bourdainin Kitchen Confidential. Muista kokeista kertovista kirjoista tulee etsimättä mieleen Michael Ruhlmanin The Soul of a Chef – The Journey Toward Perfection, jonka mielenkiintoisin osa kertoo French Laundryn perustajasta Thomas Kelleristä. Kirjassa haastatellaan myös muutamaa muuta keittiömestaria.

Omaelämäkerran kirjoittanut Gabrielle Hamilton tuli jollain tavalla tutuksi Bourdainin vierailtua No Reservations -tv-sarjassa Hamiltonin newyorkilaisessa Prune-ravintolassa. Vasikan luuytimillä herkuttelua heruteltiin massiivisesti. Bourdain taannoin kehaisi jossain Youtuben syövereistä löytyvässä haastattelussa Hamiltonin elämäkertaa parhaaksi kokkielämäkerraksi ikinä.

Blood, Bones, and Butter is, quite simply, the far-and-away best chef or food-genre memoir...ever. EVER. It certainly kicked the hell out of my Kitchen Confidential, which suddenly, in a second, felt shallow, sophomoric and ultimately lightweight next to this...this monster of a book, this--at times--truly hardscrabble life…– Anthony Bourdain

Vaikka Bourdainin hehkutus kuulostaa hyperboliselta, kirja on kiistämättä mainio. Sen läpäisee oman elämän suunnan etsimisen teema. Hamiltonin ruokafilosofia on hyvin henkilökohtainen: hän haluaa tarjota ravintolassaan ainoastaan sellaista ruokaa, josta hän itse pitää. Ruualla on myös aina suhde hänen omiin ruokakokemuksiinsa.

Hamiltonin äiti oli ranskalainen entinen balettitanssija ja isä teki lavasteita teatteriin. Äidin kokkaukset vaikuttavat edelleenkin Hamiltonin ruokiin. Vanhempien erottua koko Pennsylvaniassa asuneen viisilapsisen perheen lapset joutuivat käytännössä heitteille. Gabriellekin alkoi nopeasti tutustua elämään rankemman kautta. Päihteet ja varastelu tulivat tutuiksi. Rahan puute vei Gabriellen jo alaikäisenä sekalaisiin ravintolatöihin, eikä ravintola-ala ollut hänelle alle kolmikymppisenä uravalinta, vaan tapa tienata elanto.

Gabrielle perusti Prune-ravintolan puolivahingossa, kun kotikadulla jo pitkään suljettuna ollutta ravintolaa tarjottiin hänelle. Kokemusta ravintolan pyörittämisestä ei ollut ollenkaan, mutta opiskeluun tottuneena – hän oli ehtinyt hankkia kirjallisuudesta korkeakoulututkinnon ravintolauran aikana – ravintola lähti liikkeelle varsin hyvin.

Blood, Bones & Butter on erinomainen Gabriellen epäkonventionaalista elämää kuvaava kirpeän makea lukukokemus. Vaikka kirja kuvaakin osuvasti ja ilmeisen realistisesti yhdysvaltalaista keittiöelämää, jokaisen suomalaisenkin, joka haaveilee elämänsä viettämisestä ammattikeittiöissä, kannattaa kirja lukea. Ja tietysti myös Bourdainin Kitchen Confidential. Ammattilaiskeittiössä vaaditaan melkoista kuntoa ja sopeutumista epätavallisiin työaikoihin. Vaikka kokit ovat nykyajan superjulkkiksia – Gagrielle Hamiltonkin jo vähintään julkkis, niin jokaisen alalle aikovan kannattaa varautua raskaaseen työhön. Jos haaveena on pelkkä julkisuus, kannattaa hakea suoraan BB-taloon.


HS-teeman (4/2011) ruokanumero

Neljä kertaa vuodessa ilmestyvä HS-teema-lehti keskittyi edellisellä kerralla Kekkoseen. Tuorein numero käsittelee ruokaa.

Vaikka sainkin galvaanisen ihoreaktion siitä, että valtaosa lehden jutuista käsitteli ruokaa terveellisyyden näkökulmasta, mm. parasta kasvista etsittiin aukeamakaupalla ja ”paras” on tietenkin terveellisin, löytyi lehdestä kiinnostaviakin artikkeleita.

Suomalaisen ruokakulttuuriin historiaa käsitellyt artikkeli oli kiinnostava ja siinä tuotiin esille mielenkiintoinen teoria kahvin suosion syistä suomalaisessa kulttuurissa. Kansatieteen emeritusprofessori Juhani U. E. Lehtonen uskoo, että kahvin suosion kasvu 1800-luvulla perustui raittiusliikkeeseen, jonka vaikutuksesta kahvista tuli sopiva edustuskelpoinen alkoholiton vaihtoehto viinalle. Lehtosen mukaan toinen syy kahvin suosioon voisi olla se, että se on suomalainen versio venäjällä vahvasta teekulttuurista: ”Itänaapurissahan juodaan herkeämättä teetä, sillä pitää olla jatkuvasti lämmintä juomaa. Samalla lailla Suomessa alettiin lipittää kahvia.” Lehtonen esittääkin, että ennen kahvia Suomessa ei ollut lämpimien juomien kulttuuria laisinkaan.

Toimittaja Laura Kaapro päätti ryhtyä opiskelemaan kokkikoulussa. Kaapron raportti opinnoistaan Perhossa on hauska. Tosin meininki kuulostaa liiankin lystiltä. Tai sitten Perhon ilmapiiri on muuttunut vähemmän kilpailevaan ja vittuilevaan suuntaan siitä kun hyvä ystäväni kävi 80-luvun lopulla oppilaitosta.

Toimittaja menee kokkikouluun -lajityypin mestariteos on jo mainitun Michael Ruhlmanin The Making of a Chef – Mastering Heat at the Culinary Institute of America. Suosittelen.


The New Yorker – Food issue 2011

The New Yorker -viikkolehti julkaisee joka vuosi tiettyjä teemanumeroita, joista ainakin minulle ruokanumero on odotetuin. Teemalehdissäkin on normaalit perusosasto, kuten New Yorkin iltamenot ja taidetarjonta (yritän aina metsästää, onko joku suomalainen elokuva päässyt New Yorkin valkokankaille, viimeisin on Le Havre), mutta muuten lehden artikkelit keskittyvät teemaan monista näkökulmista.

The New Yorker -lehden jutuille on tyypillistä tarinallisuus. Meillä Suomessa kai lähimmäksi tätä juttutyyppiä pääsevät jotkut Ilkka Malmbergin artikkelit Hesarin Kuukausiliitteessä tai Imagen artikkelit.

Kannessa Wayne Thiebaudin "Turkey Dinner".

Uusimman ruokanumeron kiinnostavimpia juttuja olivat John Seabrookin artikkeli Crunch, jossa kerrottiin omenoiden jalostamisesta. Äkkinäisestä aihe kuulostaa sellaiselta, että vain omenafriikit olisivat siitä kiinnostuneita, mutta New Yorkerille tyypilliseen tapaan tekstit ovat niin vetäviä ja draamallisesti tarkkaan rakennettuja, että melkein mistä aiheesta tahansa saadaan kiinnostava.

Jane Kramer kirjoittaa The Food at Our Feet -artikkelissaan ruokien keräämisestä luonnosta. Meille suomalaisille marjojen ja sienien kerääminen on sanoisiko genetiikkaamme kirjoitettua kulttuurista toimintaa – olen itsekin sitä vastaan taistellut, ja yli kolmikymppisenä todennut sille häviäväni –, mutta Kramer kertoo italialaisten ja brittien keräilykulinarismista, jossa ja marjojen lisäksi myös muut luonnonkasvit, muun muassa erilaiset villivihannekset, päätyvät herkkusuiden lautasille.

On tosin todettava, että keräilykulinarismi on näissäkin maissa varsin marginaalinen trendi, mutta kuka tietää, ehkä se trendi laajenee Suomeenkin. Ainakaan lähtövauhtia hyppyyn ei tarvitse ottaa erikseen, koska meillä on jo olemassa vahva ja elävä marjoihin ja sieniin kohdistuva keräilykulttuuri. Kerätäänkö meillä luonnosta muita vihanneksiksi luettavia kuin voikukan juuria ja nokkosia?

Kramerin artikkeli huipentuu laajaan osioon, jossa hän tutustuu ylistetyn tanskalaisen Noma-ravintolan keittiömestarin René Redzepin ruokiin ja ruuankeräilyyn pitkin Tanskan rantoja. Noma on muutamana viime vuonna valittu maailman parhaaksi ravintolaksi, eikä ihme, että menestyksen innoittamana muutamat suomalaisetkin keittiömestarit ovat ulkomaisten alkaneet ravata pitkin jänkiä jäkäliä metsästämässä.

Tero

Höpönä possuun: pekonihillo

Pekoni on trendikästä. Googleta sanapari ”bacon blog” ja löydät määrättömästi pekonia käsitteleviä blogeja. Itse seuraan suht aktiivisesti Rebublic of Bacon -pekonisivustoa.

Hilloa - oikein hyvää hilloa.

Pekoni on saanut nosteen myötä hipster-ruuan maineen. Innokkaimmat pekonin rakastajat jopa tatuoivat pekonikuvia kroppaansa. Anthony Bourdain totesikin äskettäin Huffington Post Foodin haastattelussa, että hän pitää pekonista siinä missä muutkin tolkun ihmiset. Hän ihan rakastaa pekonia, mutta se on siitä huolimatta vain yksi monista sianlihan erinomaisista säilöntätavoista. Bourdain pitää pekonitatuointeja tämän vuoksi hieman yliampuvina. Itse en tatuoisi pekonia ihooni, mutta jos osaisin piirtää, raapustelisin pekonikuvia tylsissä kokouksissa (erittäin harvinaisia!!!) kokouspapereihin.

Pekonihillon resepti löytyi Rebublic of Baconista. Sivustolla oli juttu erilaisista pekonihilloista. Not Quite Nigella -blogin pekonihillo kahvilla ja vaahterasiirapilla aloitti kuulemma pekonihillojen viimeisimmän villityksen. Jo pelkkä ajatus pekonihillosta sai kuolan valumaan: tätä on pakko kokeilla.

Niin kuin usein käy, kun illalla saa jonkun sapuskatestin pakkomielteen päähänsä, ei työpäivän jälkeen jaksakaan mennä tötöilemään röyvien sekaan ja joutuu siksi modifioimaan alkuperäistä reseptiä. (”Röyvä (s.) Edellä jonottava naishenkilö Stockmannin herkkuosastolla” – Elimäen kootut tarkoitukset.)

Tällä kertaa alkuperäisen reseptin omenasiiderietikka vaihtui omenaviinietikaksi, vaahterasiirappi vaaleaksi siirapiksi ja ruskea sokeri muuttui fariinisokeriksi.

Pekonihillo (modifioitu Not Quite Nigellan reseptistä)
500 g pekonia (käytin Wotkin’sin aamiaispekonia)
(tilkka vettä)
mustapippuria (maun mukaan)
2 pienehköä salottisipulia viipaleina
4 valkosipulinkynttä paloiteltuna
1 tl savustettua paprikajauhetta
3 rkl fariinisokeria
1 tl chilitahnaa (maun mukaan)
2,5 dl kahvia (käytin tummapaahtoista, kahvirunkkari kun olen)
0,6 dl omenaviinietikkaa
0,6 dl vaaleaa siirappia
(vettä, mikäli et käytä painekattilaa)

Pätki pekoni paloiksi ja paista se rapsakaksi mieleisellä tavalla ja välineellä. Not Quite Nigella ehdottaa paistamista paistinpannulla. Minä paistoin pekonin samassa painekattilassa, missä tein koko hillon.

Rapean pekonin paistamisen kikka on lisätä pannulle sian seuraksi tilkka vettä. Vesitilkka sulattaa kiehuessaan pekonin rasvaa ja pekoni on aina parhaimmillaan, kun se on paistettu omassa rasvassaan.

Rapsakkaa.

Kun pekoni on riittävästi ruskistunut, lisää viipaloitu sipuli. Ruskista sipuli pekonin seurassa. Kun sipuli näyttää olevan valmista, heitä paloiteltu valkosipuli ja paprikajauhe sekaan. Kun valkosipulin tuoksu tuntuu nenään, poista kattila liedeltä.

Lisää kattilaan kaikki muut ainekset. Sekoita pohjaa myöten, että pohjaan tarttuneet maukkaat pekonivärit irtoavat. Keitin hilloa tämän jälkeen painekattilassa täydellä paineella vajaan tunnin. Jos teet hillon tavallisessa kattilassa, kannattanee seurata Not Quite Nigellan ohjetta: keitä kaksi tuntia ilman kantta. Sekoita hilloon noin 0,6 desilitraa vettä 25–30 minuutin välein.

Kun hillo on valmista, anna sen jäähtyä kattilassa varttitunti. Kaada hillo yleiskoneen kutteriin ja soseuta se. Jätä vähän purtavaakin.

Liikaa vettä. Se oli keitettävä pois.

Painekattilassa keitettyyn pekonihilloon ei todellakaan tarvinnut lisätä ylimääräisiä vesiä. Kun hillo oli ollut painekattilassa tunnin, oli kannen avaamisen jälkeen nähtävissä, että nestettä oli vielä liikaa. Hilloa piti vielä keittää jonkun aikaa ilman kantta, että ylimääräinen neste haihtui pois.

Hillo alkaa olla valmista: se on rasva, mikä kiiltää.

Hillo pääsi Lintsille.

Valmista hilloa syntyi tällä reseptillä vajaa puoli litraa.

Wotkin’sin aamiaispekoni, jota ostin irtotavarana Hakaniemen hallin Kestoleikkeestä, oli tällä kertaa erittäin rasvaista. Siksi valmiissa hillossa näytti olevan paljon ”nestettä”. Sitä siinä tavallaan olikin: mainiossa sianrasvan muodossa. Lämpimänä hillossa oli esteettisessä mielessä liikaa rasvaa, mutta maku oli siitä huolimatta helkkarin hyvä.

Lämmin hillo, lämmin sydän. Lämpimät terveiset P. Puskalle. Rakkaudella.

Kun pekonihillo jäähtyi, erottuneen rasvan määrä näkyi entistä selvemmin kiinteän hillo-osan painuttua kokonaan lasipurkin pohjalle. Kylmänä hillo oli edelleen julmetun hyvää ja kylmänä kai se onkin tarkoitettu nautittavaksi. Huipputavaraa aamiaisleivän päälle. Hillon makeus maistui kylmänä enemmän kuin lämpimänä.

Pintaan noussut rasva jäähtyneessä hillossa ei haittaa. Sekoita!

Saattaa hyvinkin olla, että alkuperäisen reseptin omenasiiderietikka, vaahterasiirappi ja ruskea sokeri olisivat tuottaneet paremman lopputuloksen, mutta tällä reseptillä hillo on jo aika lähellä parasta, mitä aikuinen mies voi vaatteet päällä tehdä.

Kylmää pekonihilloa leivällä. Hyvä mieli.

Tätä hilloa tulen tekemään toistekin. Tupla-annoksen. Ei kun tripla!

Tero

Edit: Vaikka hillo onkin hyvää myös kylmänä, jääkaappikylmä hillo on kovettuneen rasvan vuoksi aika jämäkkää. Suosittelen hilloa huoneenlämpöisenä. Huoneenlämpöisen hillon mautkin maistuvat paremmin kuin jääkaappikylmän hillon.

Edit 19.11.2011: Tein viikko sitten pekonihilloa alkuperäisen reseptin mukaisesti käyttäen siiderietikkaa sekä vaahterasiirappia. Maku muuttuu entistä paremmaksi. Suosittelen.

Luun ytimessä

…herraisä…kaivautua noiden luiden sisään, kaapia tuota pehmeää, harmahtavan vaaleanpunaista ja valkoista luuydintä paahdetulle leivälle, sirotella päälle hieman sel de gris’tä…ottaa haukku…enkelten laulua, taivaalliset trumpetit…kuusi sukupolvea esi-isiä hymyilee taivaasta. Se on Jumalan voita. (Anthony Bourdain: Kobraa lautasella)

Olen kohta kymmenen vuotta seurannut Anthony Bourdainin töitä: lukenut kaikki kirjat, dekkareita myöten (uusin ruokaa käsittelevä kirja Medium Raw on muuten mainio) ja katsonut kaikki sankarimatkailijan tv-ohjelmat.

Pappa jaksaa. Asenteella.

Bourdainia saan kiittää siitä, että olen ylipäätään kiinnostunut eettisestä lihansyönnistä kärsästä häntään -muodossa.

Yksi toistuva raaka-aine Bourdainin kirjoissa ja ohjelmissa on luuydin – milloin kärsästä häntään -käsitteen luojan Fergus Hendersonin laittamana – kuten alussa lainatussa tekstissä –, milloin pillillä imettynä Aasiassa.

Liha-Haka, kaikkea kärsästä häntään.

Luuydin on maukasta ja erittäin yksinkertaista valmistaa. Hankin naudan ydinluuta Hakaniemen kauppahallin Liha-Hakasta. Lihakauppias sahasi mieleiset palat. Pyysin sahaamaan pitkää ja lyhyttä.

Herkullinen Stonehenge.

Koska en onnistunut löytämään mistään tietoa ydinluiden paahtoajasta tai uunin lämpötilasta, kokeilin näppituntumaa. Laitoin korkeat luut uuniin 225 asteeseen puoleksi tunniksi. Askartelin luiden alaosaan folion, koska halusin estää, ettei sulava luuydin valu luuputkesta uunivuokaan.

Vaikka siltä näyttää, tämä kuva ei ole 70-luvun keittokirjasta.

Luut kypsyivät hyvin, valitettavasti juurestaan paksuin ydinluu jäi alaosastaan raa’aksi, ehkä folionkin vuoksi. Tästä huolimatta hyvää syötävää riitti yhdelle hengelle yllin kyllin. Luuydin on täyttävää, ja kuten voita, ei lihavoitakaan voi määrättömästi normaali ihminen syödä.

Lehmän kinttu kappaleina.

Toisen testin tein matalammilla luukiekoilla. Nyt olin jo löytänyt Kauppalehden uutisesta suuntaa-antavan reseptin: 160 astetta ja 45 minuuttia.

Pienemmillä luupaloilla ytimen kypsyys oli helppo nähdä. Ja myös se, että foliota olisi kannattanut laittaa: luuydinrasvaa valui melkoisesti uunipellille. Ehkä vähäisempikin uunissapito olisi pienille luille riittänyt. Pienien luiden kanssa saa olla tarkkana, ettei ydinherkkua tule valuttaneeksi kokonaan uunipellille.

Rasvainen money shot.

Söin luuytimen hyvällä paahdetulla leivällä. Paahdoin Leibomo Limbbun juureen tehtyä kokojyvävehnäleipää. Kaivele luuydintä leivälle ja ropsauta hieman sormisuolaa ytimen päälle ja runsaasti persiljaa. Nauti. Ja sama uusiksi.

Luuydin on käsittämättömän hyvää. Vertaus voihin on rasvaisuuden lisäksi myös maun puolesta paikallaan. Vaikka rasvaisen aterioinnin jälkeen pesin käteni pariinkin kertaan, selkeä voin tuoksu oli käsissä useamman tunnin ajan.

Hekuma on yksinkertaista: hyvää leipää, persiljaa ja luuydintä.

Nyt kun olen syönyt luuydintä ihan asiakseni, en ihmettele yhtään Bourdainin jatkuvaa intoa luuytimen perään. Luuydin on älyttömän helppoa, maukasta, dekadenttia, rietasta, hekumallista... Äh, ekstaasiadjektiivit loppuvat kesken... Jumalten liukuvoidetta?

Tero