Yksinoikeudella! Makustelijoiden yksivuotishaastattelu

Yksivuotisleivos.

No, miltä nyt tuntuu kun Makustelijat-blogi täyttää vuoden?

R: No, meinasi tämäkin synttäripäivä mennä huomaamatta ohi. Joskus hämmästyttää, miten nopeasti aika vierähtää. Olen iloinen siitä, että blogia tulee kirjoitettua ja aiheita mietittyä ahkerasti.

T: Oudolta, kai. Yllättävän nopeasti aika kuluu.


Tuliko blogista sellainen, kuin aloittaessanne kuvittelitte?

R: Mikä kysymys! En totta puhuen tiennyt, mitä odottaa. Taisin unelmoida, että ehtisimme, jaksaisimme ja viitsisimme kirjoittaa jopa enemmän. Kun kaksi ei-nörttiä kirjoittaa blogia, niin ehkä jotain jää paitsi teknisimmistä hienouksista. Emme kumpikaan ole myöskään valokuvaajia. Joskus harmittaa, kun kuvista ei saa niin hienoja kuin haluaisi. Vahvuutemme taitaa olla ensinnä kirjoittamisessa ja vasta toiseksi viimeiseksi tai viimeiseksi kuvaamisessa. Onneksi toisinaan tulee sellaisia räpsäyksiä, että yllättää itsensä oikein myönteisesti. Ajatuksena oli kirjoittaa enemmän myös ruokakulttuurista kuin mitä on tullut tehtyä. Ei ollut tarkoitus, että Makustelijoista tulisi pelkkä reseptiblogi. Keski-ikäisen ruokamuistoissa on kuitenkin onneksi mistä ammentaa taustaa myös ruokaohjeille.

T: Ei oikeastaan. Ajattelimme kirjoittaa jotain näppärää ruokakulttuurista ja kivoista ruuanhankkimispaikoista, mutta aika pitkälle reseptiblogi Makustelijoista sitten kuitenkin tuli. Jotain yritystä ruokamuistoihin ja sen sellaisen lätinään on onneksi kuitenkin ollut. Aika ei vain taida riittää varsinaiseen ruokakulttuuriblogiin, koska se kuitenkin vaatisi melkoista tiedonhankintaa. Eipä silti, on blogin varjolla tullut pari kirjaa ostettua...


Mikä blogaus olisi saanut jäädä julkaisematta?

R: Jotain on jäänyt julkaisemattakin. Siis silloin kun juttu on jäänyt junnaamaan, siitä on ollut tulossa puiseva. Jokainen julkaistu juttu on työvoitto. Hmm, ehkä tämä juttu olisi voinut jäädä julkaisematta.

T: Ei oikeastaan mikään, ellei sitten sellainen hassuttelu kuin mämmilumumba. Toisaalta, voisi noita hassutteluja kirjoittaa useamminkin, joten antaa sen mämmilumumban olla blogissa edelleen. Periaatteessa, jos kirjoittaja on taitava, mikään aihe ei ole tylsä tai turha. Monta juttua on jäänyt julkaisemattakin: liekitetyt munuaiset menivät pieleen (vika oli huonoissa munuaisissa) ja joistakin muistakin poskelleen menneistä ruokakokeiluista olen tarkoituksella jättänyt blogaamatta. Niitä on aika yllättävän monta. Useasta kirjastakin on pitänyt kirjoittaa, mutta niin vain on jäänyt lukemisen jälkeen kirjoittamatta.


Miten kehittelet aiheita?

R: Aika usein olen etsiskellyt aiheita muistoistani. Ruoasta, erilaisista ruokalajeista, ravintoloista, matkoilta ja vaikka mistä on itse kullakin paljon kokemuksia, kyllä sieltä löytyy ammennettavaa. Aiheita tulee myös vastaan, ei ehkä joka päivä, mutta taajaan.

T: Miten milloinkin. Joku ruoka tai ilmiö alkaa mietityttämään ja sitten siitä vain kirjoittaa. Toisinaan pitää vähän tutkiskellakin teemaa. Näkökulman hakeminen on vaikeinta, sitä kun kuvittelee, että jotakuta voisi kiinnostaa uudet ja oudohkot vinkkelit. Joskus siinä onnistuu, tavallisesti ei.


Mikä blogaamisessa on hauskinta, mikä tylsintä?

R: Hauskinta on silloin kun onnistuu omasta mielestään olemaan erityisen säkenöivä, hauska ja viihdyttävä. Niitä hetkiä on aika vähän. Useimmiten olen joko “melko tyytyväinen” tai “no, se on ihan ok”. Kiihottavinta on julkaisemisen hetki, jes siellä on! Tylsintä on jos kuvat jäävät surkeiksi. Sellaistakin on sattunut. Vilpittömästi, kiitollisinta on, että voi luetuttaa tekstinsä ennen julkaisua toisella ja saada kommentteja.

T: Hauskinta on kun blogaukseen saa omasta mielestään jonkun veikeän näkökulman. Ja on tyytyväinen tekstiin ja kuviin. Omiin juttuihini olen harvoin tyytyväinen, jotkut sentään ovat tuoneet kohtuutontakin mielihyvää. Reseptien kirjoittaminen on tylsää. Kieliasun tarkastaminen Kielikellon ruokanumeroista ja Gastronomian sanakirjasta on hauskaa. Meistä ei ole yhdessäkirjoittajiksi - eikä yhdessä ruuanlaittajiksi - mutta blogijuttuja on mukava editoida yhdessä.


Onko tullut yllätyksiä?

R: Teron juttu ternimaidosta tehdystä uunijuustosta on ollut meidän mittakaavassamme hillittömän suosittu. Olen iloinen jutun suosiosta, mutta hämmästynyt siitä, kuinka paljon voi ternimaito kiinnostaa. Eihän se uunijuusto ole edes kummoisen makuista.

T: Riitan kehittämät otsikot ovat yllättävän yllättäviä. Facebookin vaikutus on myös ollut yllättävä, se on tuonut lisää käyntejä blogiin. Twitterin vaikutus ei ollut yllätys: sillä ei ole vaikutusta.


Lukeeko teidän blogia kukaan?

R: Kukaan lukee. On lukijoita, mikä on hienoa.

T: Aina joku. Kävijämäärät ovat parin viime kuukauden aikana kasvaneet meidän mittakaavassa yllättävän paljon. Pekonihillo toi lisää käyntejä, kun muutama Makustelijoita merkittävästi suositumpi blogi linkkasi sen ja toinen yllättävä kävijämäärien nostaja on ollut viime syksyinen tattipastaresepti, joka on ollut suosittu vasta tänä syksynä. Mutta eipä nämä meidän jorinat kovin montaa lukijaa kiinnosta. Hyviä ruokablogeja on niin paljon, että vain harvat saavat paljon vakiolukijoita.

Muistiinpanoja on joka puolella. Harvasta saa selvää.

Mitkä ovat suosituimmat blogaukset?

R: Uunijuusto ternimaidosta ihan omilla lukijaluvuillaan. Jalluvanukkaat eli janukkaat on ollut yhtäkkiä yllättävässä nosteessa tämän syksyn aikana.

T: Uunijuusto ternimaidosta on edelleenkin luetuin ja hakukoneilla haetuin juttu. Hämmentävää.


Mitä juttuaiheita on kehitteillä tai työn alla?

R: Ruokaohjepuolelta: Karjalanpiirakat, Lissabonin pullat, mm. versio pasteis de natasta ja riisipullasta (arroz de bolo), parit pottucurryt, Amerikan pannukakut, kunnolliset sandwichit, korvapuustit, kermainen tomaatti-hunajamelonikastike spagetille, kesäkeitto (ehkä ensi kesänä), pinaattiletut, kaalilaatikko, jne. Josko sitä ruokakulttuurijuttujakin saisi aikaiseksi? Joskus voisi ihan lyhyesti fiilistellä, aiheita olisi, mm. saunalimppari, juustonäkkärit, maitolasillinen...

T: Liekitetyt munuaiset, verimakkaran tekeminen, ääliöhelppo curry (yksi meidän perheen klassikoista), erilaiset sifonilla tehtävät vaahdot yms. Onhan näitä suunnitelmia. Suuritöiset ruokasuunnitelmat tuppaavat aina siirtymään ja siirtymään... Erinäisiä alustavia muistiinpanoja on pitkin keittiötä. Jokusesta ruokakirjastakin voisi kirjoittaa.

Makustelijat haastattelivat itse itseään.

Kakkua kans!

Syntymäpäivät, häät, hautajaiset, ristiäiset, työkaverin läksiäiset. Onko meillä juhlia, joissa ei tarjoilla täytekakkua? Tarjolla voi olla kaikenlaisia muitakin herkkuja, mutta ilmeisesti edelleen on niin, että täytekakku on yksi juhlien arvioiduimmista asioista. Se puhuttaa myös jälkikäteen: oliko kakku sopivan kostea, oliko siinä hyvin täytettä, oliko kermaa tai kreemiä liikaa vai liian vähän. Oliko kakkua varattu riittävästi, niin että halutessa saattoi santsata? Ja, kaikkien pitää saada kakkua, se ei voi eikä saa loppua kesken! Niin, ja oliko kakku kaunis?

Marja-marenkikakku raparperitäytteellä.
Mansikka-aika on ohi, mutta mustikoita, herukoita, vadelmia ja monia muita marjoja vielä piisaa.

Täytekakkua tarjotaan myös niissä juhlissa, joissa juhlakalu ei välttämättä edes itse syö sitä. Pitäytyen täysin omissa empiirisissä havainnoissani väitän, että melko harva lapsisynttärisankari syö täytekakkua. Silti sellainen pitää olla, koska kynttilöiden puhaltaminen on niin kivaa. Ymmärrän tämän täysin. Kynttilöiden puhaltaminen on ohjelmanumero, jossa koko yleisön huomio kohdistuu juhlien sankariin – ja lisäksi avotuli tuo oman jännityksensä hetkeen. Tulenkäsittely lienee vieläkin lapsiperheissä yksi niistä kasvatuksen aiheista, johon liittyy enemmän kieltoja kuin lupia.

On ilahduttavaa, mikäli lasten synttäreillä tarjoiltu kakku on tehty mieluummin noudattaen aikuisten kuin lasten makumieltymyksiä. Aikuisethan sen kakun sitten kumminkin syövät. Ja ne lapset, joille kakku maistuu, syövät kyllä samaa kuin aikuisetkin. Toisin sanoen, kakku saa olla makea, mutta ei yli-imelä. Se voi toki näyttää barbielta (rekisteröity tavaramerkki) tai merirosvolaivalta. Tosin kerran olen ollut sellaisissa ristiäisissä, joissa täytekakku oli muotoiltu kapaloissaan kelliväksi vauvaksi ja kakkulapion upottaminen kakkuvauvaan tuntui, no, aika roisilta, kun täyte vielä tursusi punaista hilloa.

Varhaisimmat mieleeni jääneet täytekakkumuistot liittyvät mummolaan. Niitä on kaksi. Ensimmäinen on suklaatäytekakku, jollaisen mummi osti joka vuosi joulunpyhiksi valkeakoskelaisesta konditoriasta. Äitini kertoi, että näin mummi oli tehnyt vuosikymmenet. Ei tullut mummille joulu muuten. Suklaatäytekakussa oli kova suklaakuorrutus niin, ettei sitä saanut koskaan leikattua siististi, pinta lohkeili. Täytteenä oli valkoista kreemiä ja punaista hilloa.

Toinen tärkeä mummolan täytekakkumuisto liittyy heinäkuuhun ja serkkuni Cecilian syntymäpäiviin. Serkkuni Maria ja Cecilia tulivat Ruotsista isänsä kanssa joka kesä Suomeen muutamaksi viikoksi. Silloin syötiin aina mansikkakakkua. Mummi teki kakkupohjan, joka kostutettiin joko jaffalla tai sitruunasoodalla ja täytettiin mansikoilla ja kermavaahdolla. Joskus ehkä laitettiin väliin myös hilloa. Muistikuvaa ei ole, mutta olen aika varma, että toisinaan väliin pantiin myös säilykeananasta. Säilykeananas oli, varsinkin 70-luvulla, sellainen in-tuote, jota tungettiin vähän joka paikkaan, porkkanaraasteisiin, lämpimiin voileipiin, jne. Syntyiköhän ”innovaatio” pitsasta kinkku-ananastäytteellä myös 70-luvulla?

Kuluneen kesän yksi herkullisimmista täytekakuista on ollut marjoilla ja marengeilla koristeltu raparperitäytteinen kakku, jollaisen olen tehnyt sisareni kanssa kaksi kertaa, hänen molempien lastensa synttäreille.

Asumme eri kaupungeissa, joten meillä on ollut kakun teossa selvä työnjako. Sisko on leiponut kakkupohjan ja hankkinut päällysmarjat ja kermat. Minä puolestani olen valmistanut raparperihillokkeen, marengit ja hoitanut sitten juhlapäivänä kakun täyttämisen ja koristelun.

Kakkuohje on Kodin kuvalehdestä (11/2011). Raparperihillokkeen mukailin Glorian ruoka & viini -lehden (5/2011) raparperikompotista. Raparperihilloke ja marenki kannattaa tehdä jo joitakin päiviä ennen kakkua.

Ruokasanaguru Rahola ei kuulema itse ole marengin ystäviä,
mutta kertoo silti kivasti marengin tieteestä.

Marenkitangot
3 valkuaista
2,5 dl sokeria
(jos haluat väriä, niin 0,5 tl elintarvikeväriä)

Vaahdota valkuaiset kovaksi vaahdoksi sokerin kanssa. Vaahdon pitää pysyä valumatta kulhon pohjassa kun käännät kulhon ylösalaisin. Monitoimikone on näppärä, sen voi vaikka ”unohtaa” toviksi vatkaamaan sokeri-valkuaisseosta.

Lisää lopuksi muutama pisara elintarvikeväriä, mikäli haluat väriä marenkeihisi. Minä en laittanut, kun valkoiset marengit ovat mielestäni kauniita ihan sellaisinaan.

Laita marengit pursotinpussiin ja pursota leivinpaperille tankoja melko lähekkäin toisiaan. Tästä annoksesta sain aikaan uunipellillisen marenkitankoja. Suurin osa meni kakkuun, mutta jäi jokunen naposteltavaksikin.

Ohjeessa neuvottiin paistamaan marenkeja 75 asteessa uunin keskitasolla tunti, jonka jälkeen uunista katkaistaan virta, mutta marengit jätetään vielä toiseksi tunniksi kuivumaan uunin luukku raollaan.
Noudatin paisto-ohjetta, mutta marenkini kaipasivat kyllä lisää kuivatusaikaa. Joten laitoin kuivatustunnin jälkeen lämmön 50 asteeseen ja jatkoin marenkien kuivattamista useita tunteja uunin luukku raollaan. Marengeista tuli juuri makuuni oikeanlaisia, rapeita päältä, hieman tahmeita sisältä.

Raparperihilloke
6 dl viipaloitua raparperia
1 dl sokeria (myös fariinisokeri sopii hyvin)
1 rkl vaniljasokeria
tilkka vettä

Laita ainekset kattilaan ja hauduta miedolla lämmöllä joitakin minuutteja, kunnes raparperi on pehmennyt. Purkita ja jäähdytä – ja sitten laita hilloke jääkaappiin. Hillokkeessa kun ei ole mitään tavan sokeria kummempia säilöntäaineita, niin se ei välttämättä säily kovin pitkään.

Kakkupohja
5 munaa
2,5 dl sokeria
2,5 dl vehnäjauhoja
1 ¼ leivinjauhetta
2,5 tl kardemummaa
125 g voita sulatettuna
Varaa 0,5 dl maitoa tai sitruunamehua kostutukseen

Laita kakkupohjaa varten uuni kuumenemaan 180 asteeseen. Leikkaa noin 26-senttisen, korkeareunaisen kakkuvuoan pohjalle leivinpaperi. Voitele leivinpaperi vuoan reunat.

Vaahdota munat ja sokeri. Siivilöi kuivat aineet vaahtoon ja sekoita varovasti. Kääntele lopuksi jäähtynyt voisula taikinaan. Kaada taikina vuokaan ja paista uunin alatasolla 35–40 minuuttia. Jäähdytä.

Täyte
1 l mansikoita (tai muita marjoja, meillä oli sekä mansikoita että mustikoita)
4 dl paksua raparperihilloa (en mitannut, mutta laitoin reilusti)
4 dl kermaa vatkattuna vaahdoksi

Makkeeta. Hyvvää.

Päälle mansikoita, mustikoita, vadelmia tai ihan mitä muita marjoja tahansa. Oman maun mukaan, mutta reilusti.

Kodin kuvalehden ohjeessa mainitaan, että täytteeseen voi lisätä vielä sokeria maun mukaan ja pari ruokalusikallista sitruunamehua, mutta en tehnyt niin. Käytin kostutukseen kuitenkin jo sitruunamehua ja hillokkeessa, marjoissa ja marengeissa on runsaasti makeutta.

Leikkaa kakku vaakatasossa kolmeen osaan. Kostuta jokainen viipale kevyesti maidolla tai laimennetulla sitruunamehulla (toim. huom. En laimentanut sitruunamehua, vaan pirskottelin tuttua kunnon Siciliaa ihan sellaisenaan pohjalevyille).

Levitä alimmalle kakkupohjalle kerros raparperihilloa ja sen päälle kermavaahtoa. Levitä päälle viipaloituja mansikoita (ja halutessasi muita marjoja). Täytä toinen väli samalla tavalla.

Nosta kakun kansikerros päälle ja levitä sille sekä halutessasi myös reunoille ohuelti kermavaahtoa. Sipaise kunkin marenkitangon pohjaa hieman kermavaahtoa ja paina sitten tanko kakun reunaan. Kaada tai asettele marjat kakun päälle haluamallasi tavalla.

Mikäli kakku joutuu odottamaan tarjoilua, niin on parasta että marengit ja marjat laitetaan vasta juuri ennen pöytään vientiä. Marenki ei ihan hulluna pidä jääkaappisäilytyksestä.

Sanoinko jo, että on ihana?

Jos kakusta haluaa valokuvan, on se parasta ottaa ennen kuin kukaan iskenyt siihen kakkulapiota. Tämä kakku kuuluu niihin ihanuuksiin, jotka leviävät käsiin heti, kun leikkaa ensimmäisen palan. Marengit kaatuilevat helposti ja marjat tipahtelevat kakkulautaselle. Se ei kuitenkaan haittaa sillä maku on vaan niin julmetun hyvä. Makuyhdistelmä – marenki, sitruuna, kardemumma, raparperi, marjat – suorastaan hemmottelee suuta ja sielua monipuolisuudellaan. Ah.

Riitta


Ps. Makustelijat myös Facebookissa: www.facebook.com/Makustelijat

Sugar for my Honey

Miehellä on syntymäpäivä. Tavallisesti olen hemmotellut ukko-kultaa ostamalla leivoksia joko Hakaniemen kauppahallista tai jostain hyväksi havaitusta konditoriasta, joita Helsingistä ilahduttavasti löytyy. Esimerkiksi Ekbergillä on monia hyviä vaihtoehtoja. Tällä kerralla olen kuitenkin päättänyt olla itse ehtoisa emäntä. Lisähaastetta tulee siitä, että kakkuohje on sellainen, jollaista en ole aikaisemmin kokeillut. Yllätysmomentteja siis myös minulle.

Plan B. Perunaleivos (vas.) ja suklaatryffelileivos.

Ukon vorschmack-anjovistykkikokemuksista viisastuneena olen tehnyt valmistelut huolellisesti. Sen lisäksi, että olen hankkinut kaikki tekotarpeet jo etukäteen, minulla on myös plan B. Mikäli Ellen Svinhufvudin ohjeista löydetty makea perunatorttu menee vituralleen, niin pelastan tilanteen Leipätorilta hankituilla Kakkukeisarin leivoksilla. Mikäli kakku onnistuu, niin leivosherkut voi jättää viikonloppuun. Ei voi kuin voittaa. Tässä nyt omasta nokkeluudestansa sen verran ilahtuu, että on kuulkaa ”high fiven” paikka. Läps, ja sitten leipomaan!

Valurauta vörkkii myös tortun paistamisessa.

Ellenin perunatorttu

100 g hyvää voita
150 g sokeria
3 munaa
150 keitettyä, kylmää, raastettua perunaa
150 g manteleita
(Tarvitset myös korppujauhoja ja nokareen voita valurautapannun jauhottamiseen. Huom. RK.)

Ellenin ohjeet: Voi pestään ja sitä hierotaan sokerin ja munankeltuaisten kanssa ½ tuntia. Perunat ja kuoritut, jauhetut mantelit sekä kovaksi vatkatut valkuaiset lisätään. Massa kaadetaan hyvin voideltuun ja korppujauhotettuun valurautapannuun ja sitä paistetaan kohtalaisessa uuninlämmössä sunnilleen 40 minuuttia.

Torttu otetaan uunista ja se saa seistä n. 10 minuuttia ennen kuin se kumotaan pannusta. Kun torttu on jäähtynyt, se kuorrutetaan ja tarjoillaan vaniljakastikkeen kera.

Näin minä tein

1. Keitin muutaman kotikonnuilta saadun hyvän perunan. Jos jollakulla on sellaisia edellispäivän aterialta jääneitä pottuja, niin hyvin käyvät. Meillä ei tähteitä yleensä jää. Laitoin keitetyt potut parvekkeelle nopeuttaakseni jäähtymistä.

2. Laitoin voin, keltuaiset ja sokerin yleiskoneeseen noin puoleksi tunniksi vatkautumaan. Näpsäkkä laite on se ja kotileipojan oiva apu. Tavallisella vatkaimella hoidin kuitenkin munanvalkuaisten vaahdottamisen.

3. Käytin mantelijauhetta, enkä ryhtynyt kalttaamaan ja jauhamaan kokonaisia manteleita. Voi tietenkin olla, että niin saisi paremman tuloksen. Mene tiedä. Mantelijauheen sekaan lisäsin myös yhden ruokalusikallisen vehnäjauhoa sideaineeksi. En tiedä, onko siitä lopputuloksen kannalta erityistä hyötyä, mutta ei varmasti haittaakaan.

4. Kun valurautapannun voitelee ja korppujauhottaa hyvin, niin torttu ei jää kiinni. Paistoin torttua 200 °C:ssa 38 minuuttia.

5. Ellen S. ei valitettavasti kerro, millainen kuorrutus kakulle oli tapana tehdä. Ehkäpä kuorrutuksena käytettiin, mitä milloinkin oli tarjolla, hilloa, ehkä joskus tehtiin jonkinlainen kreemi. Minä hunnutin kakun hennosti äidin tekemällä aavistuksen kanelisella omenahillolla.

6. Ellen ehdottaa tarjoilua vaniljakastikkeen kera. Meillä on vaniljakastiketta ollut vähän ajan kuluessa avecina jo useamman kerran, mutta on myös nyt. Laitoin tarjolle valmista Valion vaniljakastiketta ja vaihtoehdoksi tein pikakinuskikastikkeen, jonka ohje lopuksi.

Kullalle pullaa: perunatorttu kinuskikastikkeella.

Millainen oli lopputulos? Perunatorttu on mukavan kostea, mutta ei kovin makea huolimatta siitä, että sokerimäärä on kohtuullisen runsas. Mantelit maistuvat, perunat eivät, mikä onkin hyvä asia, sillä perunan tarkoituksena on mitä ilmeisimmin tuoda kosteutta ja pitää rakenne hyvänä.

Aveceista vei kinuskikastike selvän voiton. Se muodosti perunatortun kanssa hempeän ja sopivan makean kokonaisuuden.

Pikakinuski

2 dl kermaa, 1,5 (–2 dl) fariinisokeria ja nokare voita

Mittaa kerma ja fariinisokeri kattilaan. Keitä 10 minuuttia. Kastikkeen voi antaa pulputtaa ihan rauhassa, ei tartu pohjaan. Voit sekoittaa pari kertaa keittämisen aikana, jos haluat. Kun kastike on valmis, lisää nokare voita antamaan kiiltoa. Tämä kinuskikastike on paitsi nopea ja vaivaton tehdä, myös maultaan hyvä.

Pikakinuskin ohje on peräisin 1980-luvulta jostakin Yhteishyvä-lehdestä tai vastaavasta. Sillä on perheessämme menestyksekkäästi kuorrutettu kymmenet täytekakut. Olen tavannut käyttää fariinisokeria lähemmäs kaksi desilitraa silloin, kun tarkoituksena on saada aikaan kuorrute kakulle. Jos aikoo käyttää kastikkeena esim. jäätelön kanssa, niin max. 1,5 desiä sokeria riittää vallan mainiosti.

Riitta