"Curry eli jonkunlainen Stroganoffin pihvi"

Sotkotus

He eivät nauttineet laivan täyspitoa, vaan ottivat annoksittain hyttiinsä ”rice and curry”, riisiä ja öljyssä keitettyjä lihanpalasia. Riisiä tuotiin pesuvadillinen, johon adjutantti kädellään sekoitti öljyn sekä lihanpalaset. Kolmella keskimäisellä sormella tämä sotkotus sitten ammennettiin suuhun. – Minä poistuin hytistä aina ruokailuajaksi. (Sulo-Weikko Pekkola: Terveeks’ – Buddha!, 1929)

Suhtautumista eri maiden ruokakulttuureihin pidetään tätä nykyä sivistyksen mittarina. Avoin suhtautuminen erilaisiin ruokiin kertoo mielestämme myös suvaitsevaisuudesta ja viriilin pioneerin asenteesta. Näinhän erilaiset asennetutkimukset väittävät: jos juot mummosi tapaan Kulta Katriinaa, etkä tummapaahdoista Jørgensterniä, et ole rohkea, luova ja innovatiivinen edelläkävijä.

Paradoksaalisesti myös ruoka-aineiden poissulkeminen voidaan tulkita samoin: esimerkiksi lihasta kieltäytyminen tai fennovegaaninen ruokavalio nähdään usein edistyksellisenä eleenä.

Keski-ikäisen mielestä suomalaisen ruokakulttuurin kansainvälistyminen alkoi ihan äsken. Ja vauhti on kiihtynyt. Pari viikkoa sitten pitsasta tuli kansallisruoka (eikä sitä enää kirjoiteta pizza-piirakka) ja missitkin kaihoavat Italiassa järjestettävissä missikisoissa Suomesta pitsaa. Sushiraja siirtyi toissapäivänä kehäykkösen ulkopuolelle. Koko kansan Pirkka-sarjakin tarjoaa kuulemma jotain pakastettuja riisipalloja sushin nimellä.

Jääkäri, seikkailija ja kirjailija Sulo-Weikko Pekkolan nykynäkökulmasta varsin avoimen rasistiset matkakirjat (Hyvästi Porvoo – morjens Kalkutta!, 1928; Terveeks’ – Buddha!, 1929; Ylistetty Etelä, 1929) osoittavat kuinka aikansa sivistyneistöön kuuluneen käsitykset muiden ruuista vaikuttavat nykypäivänä täysiverisen juntti-pösilön mölinältä.

Äsken mainitsemaani rice and curry tarjottiin myös joka päivä päivälliseksi, mutta tämä curry eli jonkunlainen Stroganoffin pihvi oli niin väkeväksi maustettua, että ensikerran sitä syödessäni oli nahka lähteä suustani, ja sain kiiruimman kaupalla juosta ruokasalista reelingille tyhjentämään suuntäyteiseni, sillä annosta en hirvinnyt nielaista. Eräs Intian eurooppalainen kehoittikin minua varovaisesti suhtautumaan intialaisiin ruokiin, sillä alkuasukkaiden vatsa on kuulema vallan toisenlaisesta nahasta kuin meikäläisen, ja lyhyessä ajassa voi siellä tärvellä ruokakanavansa elinajakseen. Myöhemmin Etelämeren saarilla tutustuin siihen kasviinkin, jota näissä tropiikkimaissa käytetään mausteena. Sanotusta kasvista käytetään sen parin senttimetrin pituisia marjamaisia hedelmiä. Ne asetetaan etikkaan liukenemaan, ja pisarallinen tällaista nestettä liemilautasessa saattaa suun hehkumaan kuin tulessa. Kiniini on herkkua siihen verraten. Ranskalaisissa laivoissa näin tätä nestettä viljeltävän varsin tiheään, ja aineen erikoisena ominaisuutena mainittiin, että se palauttaa menetetyn miehuusvoiman. (Sulo-Weikko Pekkola: Terveeks’ – Buddha!, 1929)

Eipä Sulo-Weikko arvannut, että rice and curry -sotkotus on 2000-luvulla tuhansien suomalaisten arkista lounasruokaa. Täkäläisten alkuasukkaiden vatsanahka on vallan kestävää.

Uskon vilpittömästi, että kasvava innostus uusiin kokemuksiin eri elämänalueilla on osoitus siitä, että maailma on menossa positiiviseen suuntaan. Ruuan osalta joskus tulee kyllä mieleen, että ajoittain makuasiat saattavat olla vain makuasioita, kuten toisinaan sikarikin on vain sikari.

– Kuten että ruusukaali on pahaa, vaikka sen voihin dippaisi.

Tero

Jälkikirjoitus: Jos joku tietää Sulo-Weikko Pekkolaa varhaisemman curry-kirjoituksen suomeksi, kuulisin siitä mielelläni.