![]() |
Helsingin jäätelötehtaan kermatoffee. Yksi pallo - how big is that! |
Mummolassa oli aina – siis nostalgiamuistini mukaan aina – pakastimessa Valion nougat-jäätelöpaketti. Se oli erityisesti enon herkkua, mutta maistui myös muille. Joskus oli myös tiikeri- ja triojäätelöä. Suklaata tai mansikkaa harvemmin. Mummi ei tainnut ostella yksittäisiä jäätelöitä, vaan tavallisesti litran paketissa, joka jaettiin syöjien kesken kristillisesti tasan. Jos meitä lastenlapsia oli paikalla, niin jako oli suorastaan äärikristillinen, millimetrin tarkasti viivaimen kanssa. Mummin siskolla, Anna-tädillä, oli kesäaikaan usein kahvin kanssa tarjolla jäätelökääretorttua, lakkarullaa.
Kotona oli valikoimassa varmaan laajempi skaala, sen mitä sitä valikoimaa nyt ylipäätään oli 1970-luvulla. Tuutteja oli kolmea makua, vaniljaa, mansikka ja suklaa. Suklaatuutti oli tosin vaniljajäätelöä ja vain tuutin päällä oli kerros suklaakuorrutusta. Vaniljatuutti sisälsi mansikkasydämen.
Minun ja siskoni mieleen olivat erityisesti lapsille suunnatut jäätelöpuikot, muistaakseni silloinkin ne olivat Ville Vallaton -jäätelöpuikkoja. Makuvaihtoehdoista olen varma: vanilja ja päärynä. Käärepaperin päältä ei nähnyt kumman saa, vaan se tuli ”yllätyksenä”, ei tosin aina mieluisana, koska päärynä oli meidän lasten keskuudessa suositumpi maku. Oli eskimopuikkojakin, mansikkaa ja vaniljaa suklaakuorrutuksilla.
Ne olivat perusjäätelöitä, joita syötiin läpi vuoden. Suloisimmat jäätelömuistoni liittyvät kuitenkin kesiin, aurinkopäiviin ja makuihin, jotka sulivat pitkin sormia.
Jolla-jäätelö, tai saattoi se olla jäätelöjollakin; vohvelipaatti, jonka täytteenä oli vaniljajäätelöä, mansikkahilloa ja suklaakuorrutus. Olin kävelemässä Valkeakoskella Savolaisen kaupasta takaisin mummolaan, toisessa kädessä kauppakassi, jossa lienee ollut Colombian vehnäpaahtoleipää. Toisessa kädessä oli jolla.
Mehupuikko, punainen, varmaan joku marjamaku tai keltainen, appelsiini. Niitä ostettiin Apian uimarannan kioskista, samoin kuin Trip-mehutetroja. Kotona oli myös mehujäämuotteja, joissa jäädytettiin appelsiinimehua mehupuikoksi. Edullisempaa itse tehtynä, mutta eihän se sama asia ollut kuin kaupan pakastealtaan pohjalta kuroteltu saalis.
Irtopallot jäätelökioskista. Myyjää piti aina pyytää painamaan pallo tiukasti kiinni vohvelitötteröön, jotta se ei tipahtaisi. Mutta kyllä niitä silti tippui, varmaan useampia kertoja.
![]() | |
Helsingin jäätelötehtaan valikoima. Ihana! Kuvanlaatu voisi olla parempi, sori. |
Lukiovuosieni Hämeenlinnassa nk. piparkakkutalon ravintolassa oli jälkiruokalistalla pitkään kaksi vaihtoehtoa, joista oli vaikea valita: talon piparijäätelö ja uunijäätelö, annos rakennettiin puolikkaaksi koverrettuun ananakseen ja sisälsi sen hedelmälihaa ja vaniljajäätelöä. Päälle tuli marenkikuorrutus.
Milloin tuli Mövenpick? Ehkä joskus 80-luvun lopussa tai 90-luvun alussa. Luksusjäätelö, joka vei kielen mennessään heti ensimmäisellä nuolaisulla. Aika harvoin raaski ostaa sitä silloin. Ylihinnoittelun mielikuva on jäänyt elämään, koska harvakseltaan ostan nykyäänkin, vaikka hyvää onkin.
On jäätelömuistoja viime vuosiltakin, ei vain lapsuudesta. Niin kutsuttu vanhanajan vaniljajäätelö on ihastuttanut vaniljahippusillaan ja lempeällä maullaan.
Parin edellisen kesän Berliinin-matkoilla jäätelöelämysten määrä kasvoi monella. Roisilta kuulostava, mutta ah niin ihana yhdistelmä oli vastapaistettu vohveli kuumien kirsikoiden ja kylmän popcornin makuisen jäätelön kera Kauf dich glücklich -nimisessä paikassa Prenzlauer Bergissä. Samaisessa paikassa olen syönyt myös superpirteää verigreippijäätelöä.
Helsingin jäätelötehdas on parhautta täällä pääkaupungissa. Olen koettanut valita parasta makua sen valikoimista, mutta en ole onnistunut. Ne kaikki ovat niin hyviä. Irtojäätelön ystävänä minua ilahduttaa kovin myös se, että Helsingin jäätelötehtaan jätskikioskeissa ei pihtailla pallon koossa.
On myös ikisuosikki: pehmis.
Riitta