Ei niin nökönnuuka marjapiirakka

Maista, maista mansikkaa, sitä ei voi vastustaa. Eikä mustikkaa, eikä kirsikkaa.

Ei se ole niin nökönnuukaa. Tarkoittaa, ettei ole ihan justiinsa justiinsa, vaikka aika tarkkaa onkin. Esimerkiksi, jos on tehnyt siskon puolesta tämän pyytämiä ostoksia 102 eurolla, niin riittää kun sisko antaa ostoksista satasen. Tai, jos ruokaan tarvitaan kilo perunoita eikä ole kuin 900 grammaa – sillä pärjää.

Mies vinkkasi tämän rennohkolla otteella tehdyn marjapiirakan, oikeastaan italialaistyyppisen crostatan, videoreseptin, jonka mitat ovat meille hieman vieraammissa kupeissa (cups). Kuppi on jotakuinkin 2,4 desilitraa, mutta ainakin minun tulee helposti pyöristettyä 2,5:een. On toki ohjeita, erityisesti leivontaohjeita, joita on syytä noudattaa gramman tarkkuudella, mutta tämä ei kuulu niihin.

Saku Tuomisen, Tuukka Kosken ja Kimmo Kivilahden mainiossa teoksessa Basta! Italialaisen ruokakulttuurin abc kerrotaan, että vaikka semifreddoja ja tiramisuja kuvitellaan usein italialaisen keittiön klassikoiksi, niin sittenkin yleisimpiin jälkiruokiin kuuluu crostata. Yleensä vieläpä crostata del giorno, päivän torttu, kulloinkin saatavilla olevin hedelmin tai marjoin, pelkkä hillokin riittää täytteeksi.

Kookosrasvaa ja voita. Tukkii verisuonet, mutta maistuu hyvälle.

Turvallisuushakuisemmat voivat katsoa videon (Laura Vitale: Mixed Berry Crostata) ohjeineen, mutta jos ei ole niin nökönnuukaa, niin tekemilläni konvertoinneilla ja pikkupyöristyksillä saa aikaan erinomaisen rapean ja mehevän marjapiirakan. Marjoja – tai vaikka hedelmiä – voi laittaa täytteeksi mielensä mukaan.

Taikinan sekoittaja tai taikinasurvin on hyvä apu leipurille.

Sen verran tarkkaa kumminkin on, että mikäli mielii saada rapeapintaisen ja hieman lehtevän piiraan aikaiseksi, niin kasvisrasvaa (vegetable shortening) on syytä käyttää. Lähimmäksi arvioin meidän markettivalikoimistamme kookosrasvan, ja se toimiikin tässä mainiosti. Syynsä on myös siihen, miksi taikinan pitää antaa levätä viileässä ennen kaulintaa. Ansaittu lepo tekee taikinan kaulimisesta huomattavasti helpompaa.

Älä vaivaa minua.

Ei niin nökönnuuka marjapiirakka
aka Mixed Berry Crostata

Pohja
noin 3,5 dl vehnäjauhoja
40–50 g kookosrasvaa, kylmää

100–120 g voita, kylmää

2 rkl sokeria

½ tl suolaa
3 rkl jääkylmää vettä


Täyte

6–7 dl marjoja tai hedelmän paloja (tällä kerralla käytin mustikoita, mansikoita ja kirsikoita)
2 rkl sokeria
1 rkl vehnä- tai perunajauhoja
(1 rkl appelsiinimehua, pari raapaisua applesiininkuorta)

Voiteluun 
1 muna, johon on sekoitettu 1 rkl vettä. Ja ripotteluun ruokosokeria.

Ei niin nökönnuuka kaulinta.

Paloittele voi ja kasvisrasva pieniksi kuutioiksi ja siirrä ne hetkeksi jääkaappiin tai pakastimeen. Sekoita vehnäjauhot, sokeri ja suola keskenään. Lisää kylmä voi ja kasvisrasva kuiva-aineiden joukkoon. Taikinansekoitin tai -survin on paras työkalu tähän, sillä sormien lämpö lämmittää liikaa rasvoja. Kun taikina on murumaista, lisää vesi. Sekoita juuri ja juuri sen verran, että taikina on ”kasassa”. Kaada taikina työpöydälle ja vaivaa vain sen verran, että saat muotoiltua sen pyöreähköksi, matalaksi kiekoksi. Kääri taikina muovikelmuun ja anna levätä jääkaapissa vähintään tunti.

Lämmitä uuni tällä välin 190–200 asteeseen. Pilko marjat ja hedelmät mikäli tarvis. Sekoita niiden joukkoon sokeri ja jauhot ja halutessasi lisää appelsiinimehu ja -kuori.

Voitele reuna ja nostele varoen marjojen päälle.

Jauhota leipomisalusta hyvin. Kauli taikina isohkoksi, pyöreäksi lätyksi. Kaada marjat keoksi piiraspohjan keskelle ja levitä niin, että reunasta jää 2–3 cm:n alue reunaksi.
 Voitele reuna kananmuna–vesiseoksella, ja nostele reuna marjojen päälle. Voitele päällisreuna ja ripottele sille ruokosokeria.

Valmis uuniin.

Paista 40–45 minuuttia, kunnes piirakka on kauniin ruskea. Anna valmiin marjapiirakan jäähtyä 45 minuuttia ennen kuin siirrät sen tarjoilulautaselle, muuten voit joutua tarjoilemaan sen nk. pappilan hätävarana. Vaniljajäätelö, -kastike tai vaikkapa mascarponevaahto sopii seuralaiseksi.

Uunista valmis.

Maku on paras vastaleivottuna. Tortusta riittää muutamalle hyvä pala. Ahneuksissamme taisimme kumminkin puolison kanssa vetää koko piirakan yhden illan aikana, tv-ohjelmatallenteita katsellessamme.

Päivän jälkkäri. Il dolce del giorno.

Niin ilahdutti piiraan lehtevyys ja rapeus sekä maku, että tästä taitaa kehkeytyä yksi suosikkiresepteistä.

Riitta

Rhubarb-ba-lu-la, äidin kasvimaalta raparperipaistos

Loppukeväästä, alkukesästä, kun ensimmäiset raparperit kypsyvät kotipihoilla, alkaa päässäni soida tuttu lastenlaulu tai loru Raparperin alla, jonka ensimmäinen säkeistö menee jotakuinkin näin:

1970-luvulla jolloin mummi teki raparperikiisseliä
ja -piirakkaa. Minä lauloin raparperilaulua siskon kanssa.

Äidin kasvimaalla /
raparperin alla /
sammakolla koti oli kultainen.
 /
Vilpas lehtikatto /
alla multamatto /
hirsiseinä vihreä ja punainen.

Pahoittelut, jos joku nyt saa tästä korvamadon soimaan päähänsä seuraaviksi päiviksi. Sen voi koettaa vaihtaa Leevi and the Leavingsin Raparperitaivaaseen: Rapaperitaivas, missä se lie?

Saman tien kuin Pavlovin koiralla, alkaa mieleni himoita raparperiherkkuja: piirakkaa, paistosta, kiisseliä, mehua. Mitä vain, kunhan saa sokerilla kesytetyn, mutta vielä kumminkin pirteän kirpeän raparperin maun suuhunsa. Raparperi on yksi niistä kevät–kesän sesonkituotteista, joita ilman ei vuodenaika täydellisty.

Juuri raparperisesongin alkuun sopivasti sain äidiltäni kelpo nipun hänen kotipihansa ensimmäisiä raparpereja. Uusin Glorian ruoka & viini -lehti (4/2012) oli myös tullut. Siitä löytyi helpoista helpoin rapaperipaistoksen ohje, joka on muuten ollut näemmä kokeilussa myös monissa muissa ruokablogeissa (mm. Liemessä, Headisu, Kädenvääntöä). Kokit ja Potit -blogissa ohjeesta oli sovellettu ruisjauhoinen raparperikukko.

Pääskysestä ei päivääkään - eikä raparperista. Kesä.

Glorian R&V:n ohjeen suosio ei ihmetytä, ohje on jotakuinkin ääliöhelppo ja raaka-aineet yksinkertaisia. Lopputuloskin on suussa sulava!

Helppoa kuin heinänteko. Raparperit ja sokeri vuokaan.

Kohtuullisuus ei Makustelijoiden kahden hengen taloudessa juuri pääse yllättämään, mutta tällä kerralla tuli puolitettua 6–8 henkilölle tarkoitettu ohje. Lisäksi sovelsin sen verran, että lisäsin taikinaan hitusen suolaa ja raparperien päälle kanelia. Suolaa ripsautin sen vuoksi, että viime aikoina olen kovin mieltynyt tasapainottamaan ja taittamaan ylenmääräistä makeutta ihan pienellä suolamäärällä. Olisi muuten varmaan vaniljatankokin kannattanut kaapia sekaan, jos olisi tekemisen hötäkässä tullut mieleen.

Ei tarvitse kaulia. Sen kuin taputtelee käsien välissä paloja rapaperien päälle.

Raparperipaistos
3–4:lle
(suluissa koko annos 6–8:lle)

raparperiseos
250 g (500 g) raparperia
0,75 dl (1,5 dl) fariinisokeria

taikina
100 g (200 g) voita
1,5–2 dl (3–4 dl) vehnäjauhoja
0,5 dl (1 dl) kidesokeria
0,75 dl (1,5 dl) fariinisokeria
oman maun mukaan: ripaus suolaa, kanelia, vaniljatangon siemenet

Uunivuoka, leivinpaperia. Jos teet koko annoksen, niin ota käyttöön halkaisijaltaan voin 24 cm:n vuoka, jonka vuoraat leivinpaperilla. Pienemmälle annokselle riittää tietysti pienempi vuoka.

Lämmitä uuni 200 asteeseen. Huuhtaise raparperit, tarvittaessa kuori ja paloittele noin 1–1,5 cm kokoisiksi paloiksi. Sekoita palat fariinisokerin (ja vaniljan) kanssa ja laita seos leivinpaperilla vuorattuun uunivuokaan. Paista noin 15 minuuttia tai kunnes raparperit ovat hieman pehmenneitä.

Anna paistoksen levätä pieni hetki ennen syömistä.

Nypi voi, jauhot, sokeri ja suola kulhossa sekaisin. Taikinasta tulee hieman löysä, mutta se ei haittaa. Nosta raparperit uunista ja ripottele ensin päälle kanelia, jos haluat. Levitä sitten taikinaseos rapaperien päälle ja laita vuoka takaisin uuniin. Jatka paistamista noin 30 minuuttia, kunnes paistos on kypsä ja kauniin ruskea.

Tarjoa lämpimänä jäätelön, vaniljakastikkeen tai kermavaahdon kera.

Raparperitaivas, tässä se on.

Niin ahneita olimme paistokselle, että puolikas annos upposi meille kahdelle yhdeltä istumalta. Seurana oli vaniljajäätelöä. Raparperipaistos on, kuten Glorian R&V:ssakin todettiin, kesäistä turvaruokaa. Kirpeydestään huolimatta sillä on ystävällinen luonne.

Riitta

Fennomaaneja ja tappioleipiä

Kahvipöytä Anna Olsonin tapaan. Myös oma isotätini Anna-täti
harjoitti samanlaista tarjoiltavien runsautta kahvipöydän antimissa.

Ilman tarmokkaita suomalaisia naisia eläisimme kuin pellossa ja söisimme mitä sattuu. Siltä ainakin tuntuu, kun lukee näistä 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alkupuolella naisliikkeessä ja muutoin yhteiskunnallisesti aktiivisista suomalaisista naisista, joilla maan sekasortoisesta tilanteesta huolimatta oli selkeä käsitys siitä, mistä asioista kodeissa täytyy huolehtia: on syötävä monipuolisesti ja pidettävä huolta hygieniasta.

Kääretorttu, tässä raparperitäytteellä. Kovin on kotoisan näköinen.

Ja ilman kulttuurinvaihtokokemuksia ja ulkomaiden tuulia olisi ruokavaliomme tylsä ja makuaistimme heikosti kehittynyt. Ulkomailla opissa kävi myös Suomen ensimmäinen kotitalousopettaja Anna Olsoni (1864–1943), joka muuten myös perusti kotitalousopettajien koulutuksen Helsinkiin vuonna 1891. Oman koulutuksensa Olsoni hankki Englannissa, jonne hänet lähetti Suomen Naisyhdistys.

Hapankaalipiirakainen oli soma ja maukas.

Anna Olsonia pidetään ensimmäisten modernien keittokirjojen tekijänä (ks. juttu HS:ssa).

Kotitalouden oppikirja ilmestyi ensin ruotsiksi Kokbok för enkel matlagning i hem och skola jämte korta anvisningar rörande huslig ekonomi (1892) ja sitten suomeksi nimellä Keittokirja yksinkertaista ruuanlaittoa varten kodissa ja koulussa: ynnä lyhyitä ohjeita talouden hoidosta (1893). Keittokirja II ilmestyi 1901. Teoksia voi kuulema satunnaisesti löytää antikvariaateista, mutta uusia painoksia niistä on viimeksi otettu vuosikymmeniä sitten.

Olsonin ohjeilla rakennettiin runsas tarjonta Helsingissä Sederholmin talossa kahvilaviikolla (4.–12.6.). Kaupunginmuseon historiallinen kahvila järjestettiin nyt neljättä kertaa. Tarjolle oli valikoitu 13 erilaista leivonnaista. Samaan aikaan talossa on Naisjärjestöjen Keskusliiton satavuotisjuhlanäyttely Naisten huoneet – elämää ja tekoja, ja se jatkuu vielä elokuun loppupuolelle asti.

Fennomaani. Smakar kanel.

Olsonin kahvipöytä oli tutunoloinen. Samankaltaisilta ovat näyttäneet ja näyttävät hämmentävän usein edelleen myös lukuisat kahvipöydät tasavuosisyntymäpäivillä, ylioppilasjuhlissa, rippijuhlissa, häissä, ristiäisissä ja hautajaisissa. Kuivakakkuja, suolaisia piirakoita, pikkuleipiä, kääretorttua ja pullaa, itse tehtyä, omin käsin leivottua.

Kotitalousopettaja otti resepteihinsä runsaasti vaikutteita erityisesti Englannista, mutta myös muualta Euroopasta ja Venäjältä. Hänen kerrotaan tehneen tunnetuksi sellaisia ajan muotileivonnaisia kuten vaikkapa kääretortun ja lybeckiläisen kahvikakun eli tutummin tiikerikakun. Olsoni myös ”kotoisti” ohjeita, esimerkiksi hänen Marttakakkunsa on uudelleen nimetty saksalaisesta Kugelhopf-kakusta.

Tappioleipä.

Suomen Naisyhdistyksessä ja Martoissa ahkeroinut Olsoni ei vältellyt myöskään poliittisesti värittyneitä leivonnaisia, jollaisina voidaan pitää fennomaaneiksi ja tappioleiviksi nimettyjä pikkuleipä. Poliittisesta latautuneisuudestaan huolimatta esimerkiksi edellä mainitut pikkuleivät olivat suussa sulavia ja makeita. Fennomaani oli mureaa ja maistui kanelille, erikoisen herkullista se oli kahviin kastettuna.

Marenkinen tappioleipä oli puolestaan sitruunainen ja sisältä pehmeä. Näin makeaa tappiota en ollut aiemmin maistanut. Niitä voi kokeilla itsekin vaikka heti, ohje löytyy Hesarista.  Minulle tappioleivät olivat niin mieluisia, että reseptiä täytyy joku kerta testata.

Riitta