Kuorrutettu raparperipiirakka

Nippu siskolta saatua raparperia, mitäpä siitä tekisi? Kokeilunhalu yllytti itselle uuden ohjeen pariin, vaikka hyväksi todettuja raparperiherkkujakin olisi löytynyt, muun muassa Raparperipiirakka Hans Välimäen tapaan, Rhubarb-ba-lu-la, äidin kasvimaalta raparperipaistos ja Raikas raparperimehu. Myös "ei nökönnuukasta marjapiirakasta" saisi tehtyä raparperisen version – vaikka mansikoiden kanssa.

Rheum rhabarbarum - sokerilla kesytettävä hapan vihannes.

Kirjahyllyä selatessa tassuihin tarttui 90-luvulla saatu – varmaankin tilaajalahjana – piiraiden, pasteijoiden ja voileipien Kotivinkki-lehden ohjekirjanen, josta löytyi parikin kivan oloista ennen testaamatonta raparperipiirakan ohjetta.

Modasin ohjetta hieman. Ohjekirjasen resepti on ohessa valokuvana ja oma sovellukseni alla tekstinä.

Ohjekirjanen Piiraat, pasteijat & voileivät
(Kotivinkki, Ideakirjat Oy 1997)

Kuorrutettu raparperipiirakka

Pohjataikina:
100 g voita
½ dl sokeria
1 kananmuna
2,5-3 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1-2 tl vaniljasokeria

Täyte:
500 g raparperia
2 dl sokeria

Kuorrutus:
2 dl kermaa
2 kananmunaa
50 g manteleita (jauhettuja manteleita)
1 tl kanelia

Uunin lämpötila 200 °C.

1. Paloittele huuhdotut raparperinvarret kulhoon ja mittaa sokeri päälle. Jätä ainekset mehustumaan. Laita uuni lämpiämään (200 °C).

Mehustus.

2. Vatkaa sokeri ja voi kuohkeaksi vaahdoksi. Lisää kananmuna sekä jauhot, joihin on sekoitettu leivinjauhe ja vaniljasokeri.

3. Painele taikina voideltuun piirasvuokaan ja esipaista pohjaa noin 5 minuuttia.
 
4. Nosta mehustuneet raparperit piirasvuokaan. Raparpereista on todennäköisesti irronnut paljon nestettä, mutta sitä en laittaisi mukaan, koska piirakasta tulee muuten liian märkä. Sen sijaan voi olla tarpeen ripauttaa vielä hieman sokeria (tavallista tai vaikka fariinisokeria) raparperien päälle, jotta raparperit eivät jää liian happamiksi. Toisaalta raparperin luonteelle ominaista kirpeyttä ei ole syytä kokonaan lannistaa liialla sokeroinnilla. Paista piirakkaa 200 asteessa puoli tuntia.

Käytössä oli piirasvuoka, ei paistopelti, vaikka siltä saattaa näyttääkin.

5. Jauha mantelit. Vatkaa kerma ja munat keskenään. Lisää seokseen jauhettu manteli ja kaneli. Kaada seos vuokaan raparperien päälle ja jatka kypsentämistä vielä noin 15 minuuttia, kunnes pinta hyytyy.

Valmis!

Syö. Sellaisenaan tahi vaniljajäätelön tai -kastikkeen kanssa.

Tahdon toisenkin palan.

Kuorrutettu raparperipiirakka oli oikein hyvää. Seuraavalla kerralla tosin voisin kokeilla tavallisen hienosokerin sijaa fariinisokeria, joka sopii raparperin makeuttajaksi vallan erinomaisesti. Vaikka kesä ei oikein ilmojen puolesta vielä kesältä tunnukaan, niin onneksi on raparperia.

Riitta

Sitruuna–persilja–voikastike pastalle

Makumatkalla Italiaan.

Saku Tuomen, Tuukka Kosken ja Kimmo Kivilahden Aglio & olio (2010) on kyllä paras inspiraation lähde pastasoosien tekoon. Vaikka ei tekisi mitään yksittäistä kirjan ohjetta, niin jo pelkästään teoksen lueskelu saa innostumaan yksinkertaisen, vain muutamaa raaka-ainetta sisältävän pastaruoan tekoon. Niin tälläkin kertaa, vaikka tuli myös googleteltua ja törmättyä HS:n ruokablogeissa Eeva Kolun (Kauhaa ja rakkautta) ohjeeseen voisesta persilja-sitruunapastasta.

Lopputuloksena syntyi jälleen modausversio sitruunapastasta, ei originaali eikä originelli, mutta hurjan hyvä. Luulenkin, että kaikki pastaversiot on maailmassa tehty, kisa parhaimpien välillä käydäänkin pikemmin raaka-aineiden tuoreudessa ja käsittelytaidoissa.

Makustelijat eivät väitä olevansa pastamestareita, mutta ilmeisesti sen verran vaatimatonta on pastaruokien taso paikallisissa ravintoloissa, että mikäli aikoo syödä hyvää pastaa, se kannattaa tehdä kotona. Jo vuosia sitten edesmennyttä joensuulaista pastapaikkaa Caffe Deliziaa on edelleen ikävä. Helsingissä hyvään pasta-annokseen on ravintolassa törmännyt ani harvoin. Jos jollakulla on vinkkejä hyvistä pastapaikoista, niin saapi kernaasti antaa.

Ohje on suuntaa-antava; mikäli voin määrä hirvittää, käytä vähemmän tai mikäli haluat vaikkapa enemmän valkosipulia, käytä enemmän. Tämä kastike on muuten nopeatekoinen, se valmistuu samalla kun keität pastan. Esivalmistelut kannattaa siis tehdä ennen kuin ryhtyy keittämään pastaa.

Sitruuna–persilja–voikastike pastalle
100 g voita
1–2 valkosipulinkynttä
1 sitruuna
reilusti persiljaa
mustapippuria
suolaa
parmesaania


 
Kuori ja pilko valkosipulinkynnet, raasta sitruunan kuori ja purista mehu. Silppua persilja. Persiljaa tulee käyttää todella runsaasti, sillä se ei ole tässä mauste, vaan tärkeä raaka-aine.

Laita voi pannulle ja freesaa valkosipulinkynsiä noin minuutin ajan. Valkosipulia ei ole tarkoitus kärtsätä, joten pidä lieden lämpö kohtuullisena. Lisää raastettu sitruunankuori ja anna hautua noin minuutin. Lisää persiljasilpusta suurin osa, mutta jätä pieni määrä käytettäväksi tuoreeltaan pasta-annosten päällä. Anna jälleen hautua minuutin tai pari. Lisää sitruunamehusta ensin noin puolet ja maista soosin sitruunaisuus. Mikäli mielit lisää happamuutta, lisää kaikin mokomin loputkin mehusta. Mausta soosi mustapippurilla ja suolalla.

Lisää keitetty pasta joukkoon, sekoita nopeasti ja jaa annokset lautasille. Ripota annoksen päälle tuoretta persiljasilppua ja raastettua parmesaania tahi muuta vastaavaa kovaa, maukasta juustoa. Syö oitis.

Tämä määrä kastiketta käytettiin kuivapainoltaan 300 grammaan spagettia.

Sitruuna–persilja–voipastaa. Hyvän mielen ruokaa.

Pastasta tuli todella herkullista. Miten voi sitruuna olla samalla niin nautinnollisen pirteää että makuhermoja lempeästi kutittelevaa? Se on kuin itse kevät – aurinkoinen ja virkeä.

Jos muutoinkin pidät sitruunaisista pastoista, niin katso myös sitruunainen kesäkurpitsapasta ja sitruunapasta – spagetti con limone, per favore.

Riitta

Video: Tero

Makustelijoiden helpot ja nopeat: salvia-voikastike pastalle

Makustelijoiden helpot ja nopeat -sarja jatkaa – ilmeisesti loputtomasti – pastalla.

Löysin joskus 2000-luvun alkupuolella salvia-voikastikkeen Marcella Hazanin klassikkoteosten uudelleenjulkaisusta: Essentials of Classic Italian Cooking. Hazanin kerrotaan tuoneen 1970-luvulla yksinkertaiset ”oikeat” italialaiset ruuat Yhdysvaltoihin.

Ja mikä onkaan simppelimpää ja nopeampaa kuin paistaltaa muutama salvianlehti voissa ja sekoittaa se pastaan?

Salvia-voikastike pastalle (kaksi annosta)
240 g pastaa
suolaa pastan keitinveteen
50 g voita
10 tuoretta salvianlehteä (tai enemmän…. meidän mielestämme saa maistua)
 parmesaania

Kuumenna voi pannulla. Kun voi lakkaa kuohumasta ja alkaa ruskistua, heitä sekaan salvianlehdet. Hazanin reseptissä niitä on 6–8, meillä oli kymmenen, mutta olisi voinut olla enemmänkin. Salvian mausta kun pidämme. Salvianlehdet paistuvat pikemminkin sekunneissa kuin minuuteissa, joten pastan on syytä olla varsin valmiina siinä vaiheessa kun heität heinät rasvaan.

Hazan ohjeistaa, että kun salvia on paistunut, kaadetaan salvia–voiseos pastan sekaan ja sekoitetaan. Me laitoimme perinteisempään tapaan pastan voin sekaan pannulle. Hazanin menetelmällä tulee vähemmän sotkua keittiöön, kun märkää pastaa ei heitetä tulikuumaan rasvaan. Hazanin järjestyksellä ei myöskään tarvitse pelätä, että pasta palaa kuumassa rasvassa.

Sekoitit salviaisen voin pastaan tai päinvastoin, nauti pasta-annoksesi parmesaaniraasteen kera.

Suolaa ei meidän makuumme tarvinnut lisätä salvia–voiseokseen, kun jo voissa oli suolaa. Lisäksi pastan keitinvesi oli kohtuullisesti suolattu.

Mikäli salviaa ei ole saatavilla, tuoreella rosmariinilla pääsee myös maukkaaseen lopputulokseen.

Tero

Aika helvetin hyvät tattipasta – videoresepti

Tattipasta on yksi Makustelijat-blogin suosituimmista resepteistä. Etenkin syksyllä reseptiä käydään lukemassa meidän mittakaavassa todella paljon.

Teimme reseptistä videoversion.

Tekstiversio reseptistä löytyy täältä: Aika helvetin hyvä tattipasta.

Makustelijat

Sitruunainen kesäkurpitsapasta

Missi se on, kesäkurpitsa, vuoden vihannes 2003.

Meillä ei ole kasvimaata, eikä todennäköisesti sellaisen hoitamiseen tarvittavia taitoja saati luonnetta. Silti pääsemme joka kesä nauttimaan sadonkorjuusta, kun lähipiirin ponnistelut kasvimailla tuottavat tulosta yli heidän omien tarpeidensa. Tänä viikonloppuna huushollimme sai muutaman kauniin, keltaisen kesäkurpitsan. Ja pastaa teki mieli, siispä jonkin sortin kesäkurpitsapasta oli paikallaan.

Mise en place eli esivalmistele, sanovat ranskalaiset.

Kesäkurpitsa on kiitollinen ja helppo kasvis ruoanlaitossa. Se ei ole kovin tarkka seurastansa, vaan sen kanssa voi yhdistellä makuja ja mausteita laajalla skaalalla. Tämä lienee myös kesäkurpitsan ongelma, se jää usein sivurooliin, lisukkeeksi. Tällä kertaa se jakaa pääosan yhdessä sitruunan kanssa. Sitruuna, kuten yleisesti tiedetään, diivailee itselleen runsaasti tilaa ja dominoi mielellään makunystyröitä. Nyt niille koetetaan antaa jotakuinkin saman verran tilaa näyttämöllä.

Ohjeen vetäisin Stetson-Harrisonista, mutta en kuvittele sen olevan mitenkään omaperäinen. Sen verran paljon on tullut syötyä pastaruokia, että siitä kokemuksesta ja kontekstista tämäkin resepti kumpuaa. Ja juuri niin on hyvä, nyt ollaan tekemässä mahdollisimman herkullista turvaruokaa.

Zucchini. Svengaa kuin daiga-daiga-duu.

Sitruunainen kesäkurpitsapasta
kahdelle isoruokaiselle

300 g pastaa
2 kohtuullisen kokoista kesäkurpitsaa, yht. noin 500 g
2 isoa valkosipulinkynttä
1 sitruuna
voita (öljyä)
chiliöljyä
basilikaa
mustapippuria
suolaa
parmesaania

Tämä ruoka valmistuu jotakuinkin siinä ajassa kun pasta kiehuu kypsäksi, joten kesäkurpitsasoosin ainekset kannattaa esivalmistella. Siinä ajassa kesäkurpitsapalat ehtivät kypsyä, mutta jäävät vielä mukavan pureksittaviksi.

Laita vesi kiehumaan pastan keittämistä varten. Huuhtaise ja pilko kesäkurpitsa paloiksi. Kuori valkosipulinkynnet ja leikkaa hienoksi. Raasta hieman sitruunankuorta. Pilko basilika. Parmesaani on tarkoitettu tarjoiluun, mutta sekin toki kannattaa raastaa valmiiksi.

Kun vesi kiehuu, lisää siihen valitsemasi pasta. Meillä oli tällä kerralla fusillia, jonka keittoaika on 10–11 minuuttia.

Laita pannulle pala voita ja tilkka öljyä. Minä laitoin chiliöljyä, koska halusin pienen lempeän potkun ruokaan. Kuullota valkosipuleita, mutta älä anna niiden kovin ruskistua, ettei niistä tule kitkeriä. Lisää sitruunankuori ja anna senkin hetken hautua pannulla ennen kuin lisäät pilkotut kesäkurpitsat. Anna paistua pari minuuttia, ja purista sen jälkeen joukkoon sitruunan mehu. Mausta tuoreella basilikalla, mustapippurilla ja suolalla. Tarkista maku.

Kun pasta on kypsää, kaada keitinvesi pois. Yhdistä pasta ja kesäkurpitsasoosi. Jos tykkäät parmesaanista, ripottele sitä annoksen päälle. Syö heti.

Sitruunainen kesäkurpitsapasta.

Sitruunainen kesäkurpitsapasta oli aika täydellinen elokuisen sunnuntain ruoka. Raikas auringonpuraisu sitruunasta ja odotettu sadonkorjuun ilo ja maku kesäkurpitsasta. Sopivasti tuhtiutta pastasta ja parmesaanista, sillä kyseessä on kumminkin turvaruoka (comfort food), maukas ja kotoisa.

Riitta

Ps. Kesäkurpitsaa ja sitruunaa olen aiemminkin käyttänyt pastan kavereina. Niistäkin löytyvät blogaukset: Ahneen pihtarin kesäkurpitsapasta ja Sitruunapasta – spagetti con limone, per favore.

Kivierämaasta lautaselle - lehtokotilosta escargotiksi

Kaikkea sitä päähänsä saakin. Ja joskus päähänpisto tulee toteutettuakin.

Olen jo usean vuoden ajan katsellut Merihaan lehtokotiloyhdyskuntaa pohtien sen hyödyntämistä ruuaksi. Kotiloita pidetään yleisesti puutarhojen haittanilviäisinä. Eikö olisikin mahtavaa, jos runsaana esiintyvän haittaelikon voisi hyödyntää maittavana appeena?

"You talkin' to me? You talkin' to me? You talkin' to me? Then who the hell else are you talkin' to? You talkin' to me? Well I'm the only one here. Who the fuck do you think you're talking to?"

Tuumasta toimeen. Löysin Googlen ja Facebook-yhteyksien avulla pari lähdettä, joissa kerrottiin, miten luonnosta kerättyjen kotiloiden kanssa on toimittava, mikäli niitä aikoo syödä. Toinen lähteistä oli kotimainen, Timbaalin etanaravintoloitsija Merja Tammi, ja toinen Bert Christensenin Weird & Different Recipes -sivusto.

Lehtokotilot luonnollisessa ympäristössään: Merihaassa.

Keräsin lehtokotiloita määrän, joka tuntui sopivalta asumaan Clas Ohlsonilta ostettuun muovilaatikkoon. Porailin laatikon kanteen ja laitoihin reikiä, että kotiloilla riittäisi raikasta ilmaa.

Huuhtelin kotilot ja laitoin ne uuteen kotiin vehnäjauhotarjoilun kera. Kotilot laitetaan vehnäjauhodieetille jotta niiden suolisto puhdistuisi kaikesta sellaisesta niiden syömästä aineksesta, mikä ei ole ihmiselle hyväksi.

Lehtokotilot kylvyssä siivilässä.

Kotilot tutkivat kotiaan.

Il Cenacolo or L'Ultima Cena.

Parina ensimmäisenä päivänä hempeilin ja laitoin etanoille tarjolle myös herneenpalkoja sekä lehtipersiljaa, mutta sitten kovetin mieleni ja ryhdyin odottelemaan puhtaan valkeaa kotilon paskaa, mikä kertoisi suolen puhdistuneen.

Sontaa riittää. Toisesta päästä sisään ja toisesta ulos, jatkuvasti.

Kotiloita on hyvä sumutella suihkepullolla useita kertoja päivässä, kertoivat apulähteet. Kerrostalokasvattajan ongelmana oli, etten voinut tehdä astian pohjaan reikiä. Kotilonesteet olisivat valuneet olohuoneen lattialle tai parvekkeelle, jossa pidin etanoita öisin. Kotilot eivät lähteiden mukaan myöskään voi hyvin seisovassa vedessä. Suihkuttelussa piti olla varovainen.

Kotiloiden säilytyslaatikko oli pestävä päivittäin, koska kotilot paskoivat höpelönä. Joka päivä, vähintään kerran, välillä kaksi kertaa, pesin kotilokodin suihkussa sekä huuhtelin viileähköllä vedellä etanoista pintapaskat pois. Myös vehnäjauhoastia oli vaihdettava. Mikäli jauhoja oli jäljellä, ne olivat aina liisteröityneet tiukaksi paketiksi.

Huuhtelu virkisti veijareita. Pesun jälkeen puhtaassa Clas Ohlson -kodissa oli vauhti päällä. Tämä oli myös hyvä hetki tarkistaa, oliko joukossa henkensä heittäneitä. Kuolleet kun eivät enää vipeltäneet pesuhetken jälkeen yhtään minnekään. Matkalla Merihaan kivilaatoilta lautaselle menetimme viitisen etanaa.

Jo parin päivän sisällä alkoi sonnassa olla vehnäjauhonvalkoista väriä. Noin viikon kuluessa alkoi lähes kaikki kotiloiden uloste olla valkoista. Tässä vaiheessa kotilot laitettiin kahden päivän paastolle, jonka seurauksena paskominen loppui käytännössä kokonaan.

Ennen valmistusta kotilot kylvetettiin vielä kertaalleen. Loputkin kakkakikkareet piti huuhdella pois.

Hups. Sori...

Ryöppäämisen jälkeen etanat hiljenivät.

Pesun jälkeen kotiloita ryöpättiin suolatussa vedessä viiden minuutin ajan. Kotilot jäähdytettiin nopeasti juoksevan kylmän veden alla. Tämän jälkeen nilviäiset erotettiin kotilostaan merisuolapedille. Merisuolapeti kuulema poistaa limaa. Nilviäislihan irrottamiseen oli pätöisä vehje parikymmentäsenttinen puinen grillivarras. Cocktail-tikku lienee myös hyvä.

Nilviäinen nuljahtaa kuorestaan kun sen seivästää ja pyöräyttää ulos kotilon kierteen mukaisesti. Helpommin sanottu kuin tehty. Ainakin alkuun kotilon lihas tuntui pehmeältä ja tikuttaminen hajotti lihan. Myöhemmin joko tekniikka parani tai lihas jotenkin muuten sitkastui, eikä silppukappaleita tullut enää yhtä suurella osuudella kuin aluksi.

Etanat suolalla.

Kotilot lihaliemessä.

Meinasi tulla itku: näinkö vähiin hupenivat?

Nilviäislihoja keitettiin lihaliemessä puoli tuntia. Tänne asti kotiloita selvisi 101 kappaletta.
Seuraavana päivänä etanoiksi (escargot) muuttuneet lihapalat laitettiin kahteen 7-reikäiseen etanapannuun. Koloihin tuli noin 7 etanaa kuhunkin. Lihan määrä yhdessä kolossa vastasi melko lähelle yhden ”ravintolaetanan” lihamäärää.

Etanoille tehtiin maustevoi burgundilaiseen tapaan.

Burgundilainen maustevoi etanoille
(Escargots à la Bourguignonne)
150 g voita
20 g raastettua valkosipulia
20 g raastettua salottisipulia
20 g hienoksi pilkottua persiljaa
mustapippuria myllystä
suolaa

Ole varovainen suolan kanssa. Meidän etanat olivat suolaisia jo alkujaan (ryöppäys, suolapeti, lihaliemi), joten kun lisäsin suolaa maustevoihin, siitä tuli melkein liian suolaista. Maista siis valmista maustevoita ja päätä vasta sitten, tarvitaanko suolaisen voin tömäköittämiseksi lisää suolaa.

Laita jokaiseen kokoon pari teelusikallista maistevoita tai niin, että kolo täytyy kukkuroilleen. Sujauta etanapannut 250-asteiseen uuniin. Kun maustevoi kiehahtaa, ovat etanat valmiita nautittavaksi hyvän leivän kera.

Etanat pannussa, patanat ennussa.

Lähiruoka maistui hyvältä. Maisteluvieraina olleet Pyhäranta ja Sulopuisto kehaisivat lähietanoiden makua ja mureutta. Lukuisat pienet etanat todellakin olivat takuumureaa purtavaa. Joskus kookkaat etanat ovat olleet sitkeitä. Burgundilainen valkosipulivoikin maistui mainiolta.

Vaikka kotiloiden syöminen oli kivaa, oli työmäärä suhteessa saadun ruuan määrään epäsuhtainen. Suurin vaiva oli kotiloiden ja niiden säilytysastian jatkuva puhdistaminen. Kerrostalo-olosuhteissa, jossa ei voi käyttää painepesuria tai valutella etanankakkaliemiä navetan taakse tai pellolle, tuntui puolitoista viikkoa kotiloiden hoitajana ikuisuudelta. Etanafarmariksi tuskin palaan enää koskaan, mutta siitä huolimatta mukavasti mieleen jäävä kokemus.

Ja etanat, nehän on hyviä.

*****

Lehtokotilonkasvattajan vinkkilista:

• Kotiloiden ja niiden säilytysastian pitäminen puhtaana vaatii aikaa ja kohtuullisen hyvät tilat. Kakkaliemiä ei halua roiskia ihan minne tahansa. Kylpyhuone on kätevin, muttei loputtoman miellyttävä paikka huuhdella kotilokakkaa.
• Jos mahdollista, kotiloiden kodin pohja pitää rei’ittää, että säilytysastian lattia pysyy kuivana.
• Helpommalla pääsee, jos kotilokoteja on kaksi. Toisen voi puhdistaa sinä aikana kun toinen on käytössä.
• Tutustu näihin:
• MTV3.fi: Puutarhaetanat riesana? Näin valmistat lehtokotiloista ruokaa
• Bert Christensen's Weird & Different Recipes: Snails from Your Garden to Your Table

Tero (Kuvat: Riitta & Tero)

PS: Lisää kuvia projektista löytyy makustelijoiden Facebook-sivulta.

Lähiruokaprojekti: "Merihaan lehtokotiloista escargotiksi"

Projekti alkoi tänään 31.7.2013 lehtokotiloiden keräämisellä Merihaasta.

Kotiloiden käsittelyyn käytämme näitä kahta väljää ohjeistusta

- MTV3.fi: Puutarhaetanat riesana? Näin valmistat lehtokotiloista ruokaa
- Bert Christensen's Weird & Different Recipes: Snails from Your Garden to Your Table

Kiitokset Facebookiin kaikille etanakasvatusohjeista vinkanneille.

Lähiruokahanketta voi seurata Makustelijoiden Facebook-sivulla. Blogaus hankkeesta julkaistaan parin viikon päästä, kun lehtokotilot ovat muuttuneet etanoiksi ja nautittu runsaan voin kera.

Tero

Merihakalainen lehtokotilo nimeltään Marko.

Eki, Raija, Ville, Asko, Keke ja Anna-Marjaana.

Merihakalainen lehtokotilo luonnollisessa ympäristössään: Merihaassa.

Kotiloiden huuhtelua.

Huuhtelua helpottaa siivilä.

Kotilot uudessa kodissaan.

Kotilot tutkivat uutta kotiaan uteliaana. "Free-e Snail Mandela-a-aaaa."

Nohevimmat ryhtyivät välittömästi syömään.

LISÄYS 4.8.2013.

Hämeessäkin on huomattu lähiruokahankkeemme :) (Hämeen Sanomat 4.8.2013)

Älyttömän helppo ja nopea hollandaisekastike

Törmäsin Serious Eats -sivustolla kiehtovaan videoon hollandaisekastikkeen tekemisestä. Hollandaisekastike on yksi peruskastikkeista, ikään kuin lämmin majoneesi, jossa öljyn korvaa sula voi tai kirkastettu voi ja kananmunankeltuaiset kypsennetään – majoneesissa keltuaiset jäävät raa’aksi. Hollandaiseen perustuvat muun muassa mousseline- ja béarnaisekastikkeet.

Hollandaisekastike on niitä kastikkeita, joita ihan suotta pelätään ja pidetään työläinä.

Serious Eats -sivuston resepti tekee hollandaisen tekemisestä entistäkin helpompaa ja nopeampaa. Esivalmistelujen jälkeen itse hollandaisen tekoon sauvasekoittimella menee ainoastaan minuutti. Liettä tarvitaan ainoastaan voin kuumentamiseen. Reseptissä kun valmiiksi kuuma voi kypsyttää keltuaiset. Munakokkelin riskiä ei ole.

Serious Eatsin idioottivarma ja nopea hollandaise (n. 3,5 dl)
30 grammaa keltuaista (1–2)
10 grammaa vettä
10 grammaa sitruunan mehua
110 grammaa voita
suolaa
cayennepippuria ripaus tai tabaskoa muutama tippa

Laita keltuainen, vesi, sitruunamehu ja suola pippureineen astiaan, johon sauvasekoitin mahtuu tiiviisti. Sulata voi ja anna voin kiehahtaa.

Kaada kuuma voi hitaasti maustettujen keltuaisten sekaan sauvasekoittimella koko ajan sekoittaen. On todella tärkeää, että astia on oikean kokoinen, eli sauvasekoitin mahtuu astiaan, mutta ympärille ei jää juurikaan tilaa.

Tällä kertaa pikakastike onnistui hyvin, kuten videosta näkyy, toisin kuin väärän kokoisen astian takia majoneesin teko aikaisemmin….

Helpon pikahollandaisen maku oli aivan yhtä loistava kuin hellallakin tehdyssä. Suositella voi.

Tero

Ylistetty olkoon yksinkertaisuus

Tuffen ruisvuokaleipää (Hakaniemen kauppahallista), sitä, mitä väitetään tehtävän itäsuomalaisella reseptillä. Voita, hyvää venäläistä suolakurkkua ohuen ohuina viipaleina. Päälle runsaasti oikein hyvää keitettyä kananmunaa. Ripaus rouskuvaa sormisuolaa, ehkä. Unohda verenpainelääkitys.

Rukiinen kananmunavoileipä suolakurkun kera.

Ruokaorgasmin voi saada ihan vain muutaman yksinkertaisen laadukkaan aineksen yhdistelmällä.

Tero

Ei niin nökönnuuka marjapiirakka

Maista, maista mansikkaa, sitä ei voi vastustaa. Eikä mustikkaa, eikä kirsikkaa.

Ei se ole niin nökönnuukaa. Tarkoittaa, ettei ole ihan justiinsa justiinsa, vaikka aika tarkkaa onkin. Esimerkiksi, jos on tehnyt siskon puolesta tämän pyytämiä ostoksia 102 eurolla, niin riittää kun sisko antaa ostoksista satasen. Tai, jos ruokaan tarvitaan kilo perunoita eikä ole kuin 900 grammaa – sillä pärjää.

Mies vinkkasi tämän rennohkolla otteella tehdyn marjapiirakan, oikeastaan italialaistyyppisen crostatan, videoreseptin, jonka mitat ovat meille hieman vieraammissa kupeissa (cups). Kuppi on jotakuinkin 2,4 desilitraa, mutta ainakin minun tulee helposti pyöristettyä 2,5:een. On toki ohjeita, erityisesti leivontaohjeita, joita on syytä noudattaa gramman tarkkuudella, mutta tämä ei kuulu niihin.

Saku Tuomisen, Tuukka Kosken ja Kimmo Kivilahden mainiossa teoksessa Basta! Italialaisen ruokakulttuurin abc kerrotaan, että vaikka semifreddoja ja tiramisuja kuvitellaan usein italialaisen keittiön klassikoiksi, niin sittenkin yleisimpiin jälkiruokiin kuuluu crostata. Yleensä vieläpä crostata del giorno, päivän torttu, kulloinkin saatavilla olevin hedelmin tai marjoin, pelkkä hillokin riittää täytteeksi.

Kookosrasvaa ja voita. Tukkii verisuonet, mutta maistuu hyvälle.

Turvallisuushakuisemmat voivat katsoa videon (Laura Vitale: Mixed Berry Crostata) ohjeineen, mutta jos ei ole niin nökönnuukaa, niin tekemilläni konvertoinneilla ja pikkupyöristyksillä saa aikaan erinomaisen rapean ja mehevän marjapiirakan. Marjoja – tai vaikka hedelmiä – voi laittaa täytteeksi mielensä mukaan.

Taikinan sekoittaja tai taikinasurvin on hyvä apu leipurille.

Sen verran tarkkaa kumminkin on, että mikäli mielii saada rapeapintaisen ja hieman lehtevän piiraan aikaiseksi, niin kasvisrasvaa (vegetable shortening) on syytä käyttää. Lähimmäksi arvioin meidän markettivalikoimistamme kookosrasvan, ja se toimiikin tässä mainiosti. Syynsä on myös siihen, miksi taikinan pitää antaa levätä viileässä ennen kaulintaa. Ansaittu lepo tekee taikinan kaulimisesta huomattavasti helpompaa.

Älä vaivaa minua.

Ei niin nökönnuuka marjapiirakka
aka Mixed Berry Crostata

Pohja
noin 3,5 dl vehnäjauhoja
40–50 g kookosrasvaa, kylmää

100–120 g voita, kylmää

2 rkl sokeria

½ tl suolaa
3 rkl jääkylmää vettä


Täyte

6–7 dl marjoja tai hedelmän paloja (tällä kerralla käytin mustikoita, mansikoita ja kirsikoita)
2 rkl sokeria
1 rkl vehnä- tai perunajauhoja
(1 rkl appelsiinimehua, pari raapaisua applesiininkuorta)

Voiteluun 
1 muna, johon on sekoitettu 1 rkl vettä. Ja ripotteluun ruokosokeria.

Ei niin nökönnuuka kaulinta.

Paloittele voi ja kasvisrasva pieniksi kuutioiksi ja siirrä ne hetkeksi jääkaappiin tai pakastimeen. Sekoita vehnäjauhot, sokeri ja suola keskenään. Lisää kylmä voi ja kasvisrasva kuiva-aineiden joukkoon. Taikinansekoitin tai -survin on paras työkalu tähän, sillä sormien lämpö lämmittää liikaa rasvoja. Kun taikina on murumaista, lisää vesi. Sekoita juuri ja juuri sen verran, että taikina on ”kasassa”. Kaada taikina työpöydälle ja vaivaa vain sen verran, että saat muotoiltua sen pyöreähköksi, matalaksi kiekoksi. Kääri taikina muovikelmuun ja anna levätä jääkaapissa vähintään tunti.

Lämmitä uuni tällä välin 190–200 asteeseen. Pilko marjat ja hedelmät mikäli tarvis. Sekoita niiden joukkoon sokeri ja jauhot ja halutessasi lisää appelsiinimehu ja -kuori.

Voitele reuna ja nostele varoen marjojen päälle.

Jauhota leipomisalusta hyvin. Kauli taikina isohkoksi, pyöreäksi lätyksi. Kaada marjat keoksi piiraspohjan keskelle ja levitä niin, että reunasta jää 2–3 cm:n alue reunaksi.
 Voitele reuna kananmuna–vesiseoksella, ja nostele reuna marjojen päälle. Voitele päällisreuna ja ripottele sille ruokosokeria.

Valmis uuniin.

Paista 40–45 minuuttia, kunnes piirakka on kauniin ruskea. Anna valmiin marjapiirakan jäähtyä 45 minuuttia ennen kuin siirrät sen tarjoilulautaselle, muuten voit joutua tarjoilemaan sen nk. pappilan hätävarana. Vaniljajäätelö, -kastike tai vaikkapa mascarponevaahto sopii seuralaiseksi.

Uunista valmis.

Maku on paras vastaleivottuna. Tortusta riittää muutamalle hyvä pala. Ahneuksissamme taisimme kumminkin puolison kanssa vetää koko piirakan yhden illan aikana, tv-ohjelmatallenteita katsellessamme.

Päivän jälkkäri. Il dolce del giorno.

Niin ilahdutti piiraan lehtevyys ja rapeus sekä maku, että tästä taitaa kehkeytyä yksi suosikkiresepteistä.

Riitta

Raparperipiirakka Hans Välimäen tapaan

Vanilja.

Meillä eletään edelleen raparperisesonkia. Äidin kasvimaan lisäksi myös siskon uuden kodin pihamaalla rehottaa raparperia enemmän kuin ehtivät käyttää. Sehän sopii, meille saa kernaasti antaa raparperinvarsia.



Taikinan pyöräyttää helposti omin kätösin. Toki apuvempeleitäkin voi käyttää.

Pari viikkoa sitten blogaamaani raparperipaistosta on tullut tehty uudemmankin kerran. Myös kaveripiirissä paistos on herättänyt innostusta. Niin hyvää kuin paistos onkin, niin on kiva kokeilla myös muita uusia reseptejä.



Rähmäkäpälä ei saanut siirrettyä kaulittua taikinaa siististi vuokaan. Meni palojen paineluksi.

Michelin-kokki Hans Välimäki on viime vuosina julkaissut useita ruokakirjoja, mm. Mummola, P.S., Välimäki. Suuri osa ohjeista on helposti kotona toteutettavia, eivätkä ne vaadi ammattikeittiön välineitä tai tiloja. Ehkä eniten Välimäen monissa ohjeissa ilahduttaa yksinkertaisuus. Tarvittavat ainekset ovat useimmiten helposti saatavilla, vaikka lähikaupasta. Huippukokki ei myöskään – ainakaan ruokakirjoissaan – harjoita terveysfasismia, vaan käyttää voita, kermaa, sokeria ja suolaa. Hyvää tulee, kun mennään maku edellä.



Vaniljapisaroita kerma-maitomeressä.

Tämän raparperipiirakan resepti löytyi Välimäen Välimäki-teoksesta. Se on selvästi suuritöisempi kuin raparperipaistos, mutta muutoin helppo leivonnainen.



Raparperipiirakka á la Välimäki



Marinoidut raparperit.

Pohja

100 g voita

200 g sokeria
300 g vehnäjauhoja
1 muna (laitoin 2, kun muuten jäi taikina niin muruseksi, etten olisi saanut kaulittua)
¼ tl suolaa

Sekoita kaikki ainekset keskenään. Vaivaa taikina hyvin ja anna levätä tunnin verran jääkaapissa. Kauli taikina ohueksi levyksi, painele korkeareunaiseen piirakkavuokaan ja pistele haarukalla. Jos taikinaa jää yli, älä heitä sitä pois, sen voi käyttää koristemurusteluun täytteen päälle.

Paista 200-asteisessa uunissa noin 10–12 minuuttia, kunnes pohja on saanut hieman väriä.



Täyte 1
500 g kuorittua ja pilkottua raparperia
1 dl hienoasokeria
1 rkl kanelia

Sekoita ainekset keskenään ja anna marinoitua tunnin ajan. 


Täyte 2

2 kananmunaa

4 rkl hienoasokeria
0,5 dl kermaa
0,5 dl maitoa
1 vaniljatanko

4 rkl vehnäjauhoja

Vaahdota munat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Kiehauta kerma, maito ja vaniljatanko. (Minä myös halkaisin tangon ja riivin siemenet mukaan nesteeseen.) Lisää hieman jäähtynyt seos muna-sokerivaahdon joukkoon ja nostele massa varovasti sekaisin. Sekoita varovaisesti joukkoon myös vehnäjauhot.



Kakkostäyte piirakan päälle ja uunin lämpöön.

Siivilöi täytteestä 1 ylimääräinen liemi pois ja levitä raparperitäyte esipaistetulle piirakkapohjalle. Kaada päälle muna–sokerimassa. Mikäli pohjataikinaa jäi yli, lisää siihen tomusokeria ja vehnäjauhoja tasasuhteessa (50/50) ja nypi muruiksi piirakan päälle.



Paista piirakkaa uuni keskiosassa 180 asteessa noin 20–30 minuuttia, kunnes täyte on hyytynyt.



Raparperipiirakka. Joka kesän must have -listalla.

Tarjoile vaniljajäätelön tai -kastikkeen kanssa. Välimäki ehdottaa lisäksi vielä tuoreita mansikoita, jos sellaisia on, ja ne varmasti sopisivat oikein hyvin.

En tohdi verrata omia taitojani Michelin-kaveriin, mutta erinomaisen hyvää sain minäkin aikaiseksi. Miehelle raparperipiirakka maistui niin reippaasti, että sanoi, ettei muuta syötävää enää tänään tarvitsekaan.



Riitta