Lihapuuroa, eli kuinka melkein kaikki meni pieleen

Keittiökatastrofeja sattuu itse kullekin. Aina ei onnistu niin kuin Strömsössä.

Päätin tehdä vorschmackia, tuota erinomaista lihapuuroa, jota on tullut aikaisemmin syötyä vain ravintolassa. Kosmoksessa, Ravintola Lasipalatsissa ja Graniittilinnassa olen saanut erittäin hyvää vorschmackia, jossa liha ja suolakala ovat muodostaneet maukkaan ja lihansyöjän sielua hivelevän kauniin liiton. Vaimokin lähti viikonlopuksi sukuloimaan, joten egoistinen lihaviikonloppu oli selviö.

Etsin reseptiä. Kun kerta internet-aikaa elellään, päätin tällä kertaa jättää keittokirjat selaamatta ja googlaamalla löytyi Helsingin Sanomien vorschmack-resepti.

HS:n resepti vaikutti hyvältä, mutta päätin säätää. Se oli ensimmäinen virhe.

En jaksanut ryhtyä lihaliemen keittoon ja sitä tarvitsin – ei kai nyt pelkällä maustetulla vedellä lihapuuroa kostutella! Keksin mielestäni verrattoman kikan: karjalanpaistissa on parasta liemi, joten teen eräänlaista karjalanpaistia ja saan samalla liemen sekä paistetut lihat.

Tässä vaihessa näytti hyvältä. Oikea kamerakin oli käytössä.

Perjantaina ostin hallista 450 grammaa lammasta ja 250 grammaa possua. Liha kun tuppaa kutistumaan kypsyessään, etenkin rasvainen, joten päätin ostaa vähän enemmän, että päätyisin ohjeen mukaiseen 600 gramman yhteispainoon.

Kun olin kypsytellyt paistia uunissa 3 tuntia ja erotellut lihat liemestä, huomasin, että kypsää lihaa olikin vain 420 grammaan. Päästin pari kovaäänistä räsästä.

Ei kun lauantaina takaisin halliin, jossa ostin Hakkaraiselta 300 grammaa lammasta ja samalla hankin smetanan, anjovikset ja Hakaniemen torilta vielä perunat uuniperunoihin. Lampaan paistoin sipulin kanssa. Pannulla Ravintola Savoykin vorschmack-lihansa paistaa, mietin helpottuneena. Nyt kypsää lihaa oli riittävästi ja kaikki tarpeelliset ainekset hankittu, ei kun tekemään ruokaa.

Vilkaisin reseptiä. Perhana, reseptissä olikin anjovista ja silliä, ei tai. Koska pidän itseäni kaikkivoipana, en ottanut reseptiä kauppaan mukaan ja olin ostanut pelkästään anjovista. Ei hätää, laitetaan kaksi purkkia anjovista, yhden sortin silli sekin. Valutin anjovisliemet talteen ja lisäsin suolaiset kalat lihojen sekaan.

Kasasin isänperintönä saamani sähköisen lihamyllyn ja aloin tunkea tavaraa koneeseen. Kone meni välittömästi jumiin. Ahaa, keskikokoinen reikälevy on liian pieni. Vaihdoin isoreikäiseen.

Vorschmack-massaa syntyi nyt joutuisammin, mutta kone oli hetken päästä taas juntturassa. Irrotin reikälevyn ja kaivelin anjoviksen tuoksuisen jumin irti. Kone kasaan ja jauhamaan.

Ja taas kone jumitti. Jostain käsittämättömästä syystä päättelin, että massa on liian kuivaa. Kaadoin kelpo lorauksen anjovislientä myllyyn. Mylly päälle ja tarmokas painallus lihoihin. Ei tule läpi. Painoin lihoja voimallisemmin. Iso virhe.

Paine vapautui räjähtäen kahdesta reikälevyn reiästä ja ruiskautti anjovisliemisen liharuikulivanan ainakin kolmen metrin päähän. Pöytä oli saastainen ja lattialla oli kaksi ruskeaa tuoksuraitaa. Koko kämppä haisi anjovikselta. Karjumani räsäset kaikuivat ympäri Merihakaa. Lokit olivat onneksi jo muuttaneet etelään. Ne olisivat tunkeneet parvena tuoksun perässä asuntoon.

Parin parvekesavukkeen jälkeen tulin siihen tulokseen, että pannulla paistetut lihat ovat niin sitkeitä, että niitä nyt ei vaan saa myllystä läpi. Yritin vielä pari kertaa, mutta en onnistunut kuin sotkemaan itsenikin kalaiseen lihamassaan.

Vaihdoin monitoimikoneeseen. Kone on pieni ja lihat piti vetää leikkurilla kahdessa satsissa. Lisäsin lihalientä, että massa on riittävän juoksevaa koneen voimille. Kaadellessani massaa edestakaisin, sotkua tuli lisää.

Lihahuttu pulputtaa.

Huokaus. Lopultakin vorschmack oli padassa liedellä. Ryhdyn siivoamaan kalan hajuista kämppää.

Tunnin päästä katselin porinaa padassa. Onpa hailakan näköistä. Mitä puuttuu? Räsänen! Tomaattipyree! Pengoin kaapit. Loppu mikä loppu. Kipin kapin lähikauppaan.

Kahden tunnin päästä, kun siivoaminen ja laitteiden tiskaus alkoi olla lopullaan, ihmettelin metallista osaa, joka pilkisti talouspaperimytyn keskeltä lihamyllyn laatikon luona. Perkele, räsänen! Se oli lihamyllyn terä.

Vasemmassa laidassa lihamyllyn terä. Ilman sitä menee hermot.

Olin yrittänyt jauhaa lihaa pelkällä reikälevyllä ilman varsinaista leikkuria. Ei ihme, ettei onnistunut. Minkä ihmeen takia en ymmärtänyt, että pitäisihän myllyn paistettua lihaa jauhaa, kun sillä on tehty pari kertaa raakatavarasta makkaramassatkin. Ääliö! Nolotti ja hävetti.

Kun vorschmack oli pulputellut kolme tuntia liedellä, oli aika pistää perunat uuniin. Niiden pitäisi olla valmiita vajaassa tunnissa ja laskeskelin, että silloin lihapuurokin alkaisi olla syöntikunnossa.

Teen uuniperunat aina merisuolapedillä. Otin kaapista merisuolarasian ja kaadoin suolan vuokaan. Suolaa oli desin verran. Taas pari kirousta – "räsänen" alkoi tuntua viimeistään tässä vaiheessa vanhalta vitsiltä ja huutelin ihan reippaasti perinteisiä genitaalitermejä – ja kipittelin taas lähikauppaan.


Valmiit uuniperunat.

Kun potut olivat valmiit ja lihahuttu syöntikunnossa, oli lopultakin 5–6 tunnin ruuanlaiton jälkeen ruokailun aika.

Hyvää oli. Söin ähkyyn asti. Anjovista oli kiistämättä liikaa tai sitten asunnossa edelleen leijailevat anjovisaromit voimistivat vorschmackin maustekalaisuutta. Vorschmackia jäi yhdeksän desiä kylmänä syötäväksi seuraavien päivien voileipien levitteeksi.

Etualalla Żubrówka-ruokaryyppy. Taka-alalla annokseen nähden liian iso lautanen

Opetus? Teit sitten vorschmackin millä reseptillä tahansa, muista CIA:n slogan: Preparation is Everything®.

Tero

Jälkikirjoitus: Jos kuvat näyttävät poikkeuksellisen epäonnistuneilta, niin kyllä, nekin menivät pieleen. Vaimo otti kameran mukaan reissuun, eikä nokialaisella kummoisempia saa.