Blinit smetanalla ja kaviaarilla

Blini smetanalla ja kaviaarilla.

Yksi sivujuonne viime vuosikymmenten fine dining -ruokatrendeissä on ruokailijan hämääminen. Olin muutama vuosi sitten Kööpenhaminassa kokouksessa ja illastimme eräässä Tivolin fiineimmistä ravintoloista. Alkupaloina tarjoiltiin lukuisia makupaloja. Oli vänkää, että kaikki suolaisilta vaikuttaneet alkupalat olivat makeita ja päinvastoin. Hyvin huijattu.

Olen jo jonkin aikaa harkinnut ”kaviaarin” tekemistä. Modernin keittiön yksi villitys on ollut eri aineksista tehdyt hyytelöpisarat, jotka ovat sisältä joko nestemäisiä tai kiinteitä. Koska oikea kaviaari on mustaa, päätin tehdä salmiakkikaviaaria. Ja kun huijauslinjalle lähdetään, kaviaarista tuli mieleen blinit ja smetana. Siis blinejä smetanalla ja kaviaarilla – eli oikeasti lettuja jäätelöllä ja salmiakkikaviaarilla.

Näillä jälkiruokaa?

Resepti kaviaarin tekoon löytyi mainiosta Molekyyligastronomia-blogista. Reseptissä viehätti erityisesti, ettei aineksia tarvinnut etsiä lähiapteekkia ja Stockmannia kauempaa. Tällä reseptillä tavoitellaan kaviaaria, jonka sisusta jää nestemäiseksi.

Salmiakkikaviaari

Kaviaari
1 dl Haganolin apteekin salmiakki -mixeriä
1 dl vettä
1 tl (5 ml) valkoista Melatin-hyytelöintiainetta

Kalsiumkylpy
4 dl vettä
1 Sandoz Mega-Calsium -poretabletti (1 g kalsiumia)

Sekoita salmiakkimikseri ja vesi. Lisää Melatin ja sekoita esimerkiksi sauvasekoittimella tasaiseksi. Vältä ilman sekoittamista joukkoon. Anna seoksen tasaantua noin viisitoista minuuttia.

Laita 4 dl vettä korkeaa astiaan. Lisää kalsiumporetabletti. Anna poreilla loppuun ja sekoita vaikka haarukalla nestettä, että ainakin osa poretabletin tuomista kuplista poistuisi.

Pudottele ”kaviaaripisaroita” esimerkiksi lääkeruiskulla kalsiumkylpyyn. Kylvetä kaviaaria 2–5 minuuttia ja huuhtele sen jälkeen kuulat vedessä, jotta hyytelöityminen pysähtyy.

Tip, tip.

Letut
4 dl maitoa
2 kananmunaa
vajaa 1 tl suolaa
1 tl sokeria
2 dl vehnäjauhoja
1 rkl öljyä tai sulatettua voita
Paistamiseen voita

Sekoita taikina tasaiseksi massaksi. Pallovatkain on tässä hommassa paras. Anna taikinan turvota pari tuntia, jos maltat. Jos et malta, älä turvota. Paista kuumalla pannulla voissa.

Salmiakkikaviaari onnistui sikäli, että kaviaaria syntyi. Palluroista tuli ehkä hieman liian isoja. Käytin varsin laajasuista lääkeruiskua. Ehkä en myöskään malttanut liottaa kaviaaria riittävän pitkään kalsiumkylvyssä, koska kaviaarin pinnasta ei tullut erityisen jämäkkää. Melko löllyröitä kaviaariksi, kuten annoskuvasta näkyy.

Kannattaa muuten pudottaa kaviaaripisarat hyvin lähellä kalsiumkylpyä. Kylpyyn läsähtäneistä pisaroista kun tulee littanoita.

Salmiakin maku oli mielestäni liian mieto. Siksi kokeilin myöhemmin tehdä kaviaaria pelkästä salmiakkimikseristä ilman vesilaimennusta, mutta lopputuloksena oli erittäin herkästi hajoavaa ja edellistäkin löllömpää kaviaaria. Mikä lie kemiallinen syy olikaan, pettymys oli sikäli suuri, että tämä kaviaari näytti kalsiumkylvyssä paremmalta kuin ensimmäinen satsi.

Hyvän näköistä, mutta käyttökelvotonta.

Jäätelön muotoilua pitää näköjään vielä opetella. Ei näytä smetanalta ei. Tai ehkä pitäisi opetella malttia. Yritin, pöllö, muotoilla pakastekylmää jäätelöä.

Ei muuten hämää ketään...

Ei menny niinku El Bullissa…

Tero

20 kiloa asiaa – Modernist Cuisine: The Art and Science of Cooking

Miksi keittokirjoja edelleen ostetaan ja luetaan? Ei kai reseptien takia ainakaan – ruokaohjeethan voi helposti googlata. Ainakin meidän perheen hyllyistä löytyy lukuisia keittokirjoja, joiden resepteistä ei ole tehty koskaan yhtään apetta, eikä tulla todennäköisesti koskaan tekemäänkään. Silti en luopuisi yhdestäkään ruokakirjasta. Suurimmasta osasta niistä olen nauttinut suunnattomasti.

Kulttuurisosiologi tai joku muu naiiveja ihmisiä työkseen masentava ammattilainen saattaisi todeta, että ruokakirjoja ja -lehtiä luetaan, jotta voitaisiin vierailla sellaisissa elämäntavoissa ja -tyyleissä, joissa lukija itse ei elä, mutta josta hän haaveilee ja unelmoi. Lukija käy pikalomalla omasta arjestaan eikä resepteillä ei ole niin väliä.

Kröhm… se siitä. On ilmestynyt uusi kuusiosainen kirja, joka on saanut keittokirjamaailman kohisemaan: Modernist Cuisine: The Art and Science of Cooking.

Täytyy olla rikas ja pöhkö tehdäkseen Modernist Cuisine -kirjasarjan kaltaisen keittokirjojen magna operan. Nathan Myhrvold (s. 1959) täyttää määreet.

Herra Myhrvold oli 23-vuotiaana hankkinut matemaattisen fysiikan tohtorin paperit, maisterin tutkinnon taloustieteissä ja geofysiikassa sekä alemman korkeakoulututkinnon matematiikassa. Olikin hyvä aika alkaa työskentelemään Stephen Hawkingin kanssa esim. painovoiman kvanttiteorian kehittämiseksi. Kesälomalla tuli perustettua kavereiden kanssa pieni tietokoneohjelmistojen startup-yritys, jonka Microsoft osti parin vuoden päästä. Myhrvoldista tuli Microsoftin ensimmäinen Chief Tehcnology Officer – suoraan Bill Gatesin alaisuuteen.

Oman kertomansa mukaan Myhrvold on ollut aina kiinnostunut ruuasta. 90-luvun puolivälissä hän otti vapaata töistä opiskellakseen kokiksi École da la Varennessa. 90-lopulla työskentely Microsoftilla alkoi häiritsemään kaverin kokkailuharrastusta niin paljon, että hän erosi yhtiön palveluksesta. Myhrvold perusti pienen keksintöihin keskittyvän yhtiön, jossa työskentely antoi aikaa keskittyä uusien ruuanlaittotekniikoiden opiskeluun.

Modernist Cuisine -paketti kertoo nimenomaan uusista ruuanlaittotekniikoista. Tätä keittiötyyliä on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana totuttu kutsumaan molekyyligastronomiaksi. Kirjasarjaa on kiitelty ainakin siitä, että se tarjoaa mg-gastronomialle paremman termin: moderni gastronomia.

Kirjan mittakaava on päätön. Kirjan tekeminen on maksanut miljoonia ja varmaan juuri siksi se on omakustanne. Kirjan on kustantanut Myhrvoldin omistama The Cooking Lab LLC.

Fyysikon kirjasta on kyse, joten mainittakoon sen vaikuttavat fyysiset mitat: 20 kiloa (kuusi osaa) ja 2438 sivua. Teossarjan painamiseen on käytetty lähes kaksi kiloa painomustetta. Paino- ja kuvateknisistä asioista kiinnostuneet graffaheebot löytävät lisätietoa täältä.

Hintaa Modernist Cuisine -paketille tulee Yhdysvaltain Amazonista tilattuna tämän hetkisellä dollarin kurssilla liki 350 euroa + alv. Näin rapsakan hintaisesta tilauksesta Euroopan ulkopuolelta Suomen tulli napsauttaa kirjoille kuuluvan 9 % alv:n. Kirjan ensimmäinen painos myytiin välittömästi loppuun ja toista painosta on juuri äskettäin päästy levittämään maailmalle. Kirjan tekokustannukset ovat kuitenkin olleet niin suuret, että epäilen, ettei Myhrvold koskaan pääse omilleen, mutta siihen hänellä on ruuanystävien onneksi varaa.

Modernist Cuisine Trailer from Modernist Cuisine on Vimeo.

Kirjaa oli Myrhvoldin lisäksi päätoimisesti tekemässä usean vuoden ajan koko joukko kokkeja ja päätoiminen kuvaaja. Kirjasarjan tärkeimmät tekijät Myhrvoldin lisäksi ovat Chris Young ja Maxime Bilet, jotka molemmat ovat saaneet oppia muun muassa Heston Blumenthalin Fat Duck -ravintolassa. Blumenthal on kirjoittanut kirjaan esipuheen, kuten myös toinen elävä legenda, Ferran Adrià.

The Team from Modernist Cuisine on Vimeo.

Vaikka teossarjasta vain viides osa (Plated-Dish Recipes) on muodoltaan ikään kuin perinteinen keittokirja, sisältää kokonaisuus peräti 1500 reseptiä. Sarjan kuudes osa on näppärä keittiömanuaali, joka on painettu sellaiselle muovipaperille, että sen sivuilta voi pyyhkiä ruokaroiskeet pois. En tosin ole aivan varma, roiskuuko ”modernissa keittiössä” mikään…

Kirjan ensimmäinen osa käsittelee keittotaidon historiaa ja perusteita. Mukana on jopa yksityiskohtaista tietoa ruokaturvallisuudesta ja ruuan terveysuskomuksista. Erilaiset ruokaan liittyvät uskomukset ovatkin Modernist Cuisinen erityisen arvioinnin kohteena.

Kakkososa käsittelee ruuanvalmistustekniikoita ja välineitä. Ensin esitellään ja analysoidaan traditionaalisen keittiön ruuankypsennystavat grillaamisesta savustamiseen. Ja sitten uppoudutaan moderniin ruuanlaittoon erittäin yksityiskohtaisesti. Koko kirjasarjan teemana näyttäisi olevan sous vide – ruuan kypsentäminen vedessä joko vakuumissa tai ilman, alhaisissa ja tarkoin kontrolloiduissa lämpötiloissa. Mahtaakohan kirjoista löytyä yhtään lihareseptiä, jossa eläinpala ei saisi sous vide -käsittelyä?

Eipä silti, sous vide on mainio tapa kypsentää. Jos haluat lihan sisälämpötilaksi 54 astetta, niin aikaa myöten vakuumipussissa 54-asteisessa vedessä lilluvan lihan sisälämpötilaksi tulee väistämättä 54 astetta. Tämän jälkeen paistellaan lihalle mieleinen pinta. Näppärää ja itseasiassa helppoa, jos vain kykenee hallitsemaan vesihauteen lämpötilan.

Modernit ruuanvalmistusmenetelmät vaativat kirjan mukaan sous viden lisäksi myös painekattilaa sekä erinäisiä laboratorioista tuttuja laitteita, kuten erotussuppiloa, erilaisia laboratoriovakumointihärpäkkeitä, Büchner-suppiloa, sentrifugia, pyöröhaihdutinta, pacojetia, suihkukuivainta jne, jne. Nestemäinen typpikin on, kuten tv:n ruokaohjelmia katsoneet tietävät, modernin keittiön perustarpeita.

Kolmas osa käsittelee ”eläimiä ja kasveja”. Kirja tarjoaa yksityiskohtaista tietoa muun muassa siitä, kuinka kanalle saa rapsakan pinnan ja kuinka monta tuntia minkäkinlaisen lihapalan on lilluttava sous videssä. Kuinka kananpaloja voi painemarinoida ruokasifonissa tai miten ranskanperunoista tulee verrattomia, kun niille ennen uppopaistoa annetaan vakuumissa kylpy ultraäänellä värisytetyssä vedessä (90 minuuttia, perunapussi käännetään puolivälissä).

Ultrasonic Fries - kuulema mahtavat ranut.

Neljännessä osassa perehdytään modernin keittiön aineksiin ja ruoka-aineiden ”olomuotoihin” kuten geeleihin, emulsioihin ja vaahtoihin. Tutuksi tulevat niin perinteinen agar agar kuin ehkä vähemmän tutut metyyliselluloosa, guarkumi ja xantaani. Tästä osasta löytyvät myös perusteelliset erikoisartikkelit kahvista ja viinistä. Etenkin viiniosiossa murskataan häpeilemättä viinimyyttejä. Tieteellinen tosiasia kuulemma on, että paras väline viinin temperoimiseen on tehosekoitin. Kirjan mukaan erityisen hauskaksi viinin temperoimisen tehosekoittimessa tekee pöyristyneiden ”viininystävien” ilmeet…

Viidennessä osassa on annosten reseptejä ja siinä mielessä se muistuttaa selkeimmin perinteistä keittokirjaa.

Kokonaisuutena Modernist Cuisine on täydellinen ”modernin” keittiön ensyklopedia: se sisältää kaiken. Ja tulevaisuudessa varmasti painettua kirjaa seuraa, näin uskon, interaktiivinen internet-versio, jossa modernin keittiön ensyklopedinen tieto tulee lisääntymään. Vielä nyt Myhrvold on sitä mieltä, että esimerkiksi kirjan kuvituksen laadun säilyttäminen sähköisessä muodossa on teknisesti liian vaikeaa, mutta uskon että tulevien vuosien aikana kirjasarja ei jää vain painettuun formaattiin. Tuli internet-versiota tai ei, painettuna kirja tulee säilymään vuosia modernin keittiön yksinoikeutettuna perusteoksena.

Modernist Cuisine on upean kiehtova kirjasarja. Vaikka humanistin koulutuksen saaneella menee sormi suuhun vähän väliä, niin tieteellinen paneutuminen, ruuan kulttuurihistorian esittely ja ennen kaikkea valtavan vaikuttavat kuvat tekevät siitä valtavan tenhoavan. Totta on myös, että aina kun näkee jotain tehtävän hillittömän suurella sydämellä, ammattitaidolla ja suurilla taloudellisilla satsauksilla niin kyllä se kummasti pistää kunnioittamaan suoritusta.

Kirjasarja tuottaa jatkuvasti myös yllättäviä pieniä ilonaiheita, kuten esimerkiksi täydellisen hampurilaisen teko-ohjeen. Ikinä tätä hampurilaista ei todennäköisesti tule tehtyä ja valitettavasti tuskin pääsee edes maistamaan, mutta mikä nautinto siitä on lukea.

The Ultimate Hamburger from Modernist Cuisine on Vimeo.

Nathan Myhrvold väitti eräässä puheessaan, että kirjan resepteistä voi kuka tahansa tehdä vähintään 50 % pelkästään normaalien keittiötarvikeliikkeiden ja ruokakauppojen tarvike- ja ainesvalikoimien avulla. Ja että isommalla tsemppauksella 75 % resepteistä olisi tehtävissä kotioloissa.

En ole aivan varma Myhrvoldin väitteen paikkaansapitävyydestä. Ainakin itse aion turvautua edes muutamaa reseptiä kokeillakseni biokemistiystävääni, joka on minun kannaltani onnekkaasti sen verran ruokanörtti, että apua saattaa jopa saada. Ihan heti en ole valmis investoimaan sous vide -vesihauteeseen (vielä?) – vakumointikoneeseen ehkä. Ruokasifoni on tullut jo ostettua.

Tero

Kukkakaaligratiini à la maison

Kukkakaaligratiini on minulle lapsuuden klassikkoruoka, jota tehtiin erityisesti kesäisin. Se on helppotekoinen ja valmistuu juuri siinä ajassa, jonka kärsimätön kesänviettäjä on valmis odottamaan. Muistan pitäneeni kukkakaalista niin paljon, että niitä piti jopa piilotella minulta. Olisin muuten syönyt ne tuoreeltaan – edelleenkin pidän kukkakaalista kovasti laittamattakin.

Hakaniemen torilta.

Edesmennyt isäni oli ammatiltaan kokki ja kukkakaaligratiini oli niitä ensimmäisiä ruokia, joiden saloihin muistan hänen perehdyttäneen minua. Varmaan se on myös syy siihen, että en ole koskaan tehnyt gratiinia noudattaen tarkkoja mittoja, vaan luottanut taitooni ja kokemukseeni loihtia pöytään onnistunut lopputulos. Repertoaarissani on myös sellaisia ruokia ja leivonnaisia, joiden onnistumisesta ei useankaan kerran jälkeen ole syntynyt täyttä varmuutta. Kukkakaaligratiini on minulle luottosapuska, jonka tekemisessä en epäonnistu – ikinä.

Tällä kerralla mittasin käyttämäni ainekset, mutta kunkin on itse päätettävä tai tiedettävä minkä verran aikoo syödä tai kuinka monelle haluaa gratiinin riittävän. Joillekin voi riittää vähäinen määrä kuorrutekastiketta, mutta itse pidän siitä, että kastiketta riittää lisukkeillekin, esimerkiksi uusille perunoille.

Kyseessä on varsin tuhti ruoka huolimatta siitä, että kukkakaalin energiamäärä on vähäinen. Ruuan raskaus tulee juustosta, voista ja vehnäjauhoista, joita tarvitaan valkokastikkeen tekoon. Tähän ruokaan käytän ainoastaan voita, jos joku haluaa käyttää kissanrasvoja, on se hänen asiansa.

Juuston valinnassa voi kukin noudattaa mieltymyksiänsä, mutta ruokaa ei kannata pilata kevytjuustoilla. Myöskään meikäläiset kermajuustot eivät ole omiaan, sillä ne ovat maultaan liian hentoisia. Pitkään kypsytetyt kovahkot juustot antavat gratiiniin juuri niitä sävyjä, jotka tukevat kukkakaalin makua.

Juustoa. Ost.

Kukkakaaligratiini kelpaa myös lihansyöjälle. Gratiini ja potut eivät kuitenkaan riitä, vaan lisäksi on saatava laatunakkeja. Kun ryhdyin ruuanlaittoon, kaiveli mies jääkaapista valmiiksi esille paketin Wotkinsin Sörkan nakkeja. Ovat kuulema oikein erinomainen lisuke kukkakaaligratiinille.

Klimpittömän maitokastikkeen salaisuus on kunnon vispilä.

Kukkakaaligratiini
Kukkakaalia tarpeen mukaan. Tällä kerralla oli neljä melko pientä, joiden yhteispaino oli noin yhden kilon.
Olen pitänyt tapana keittää ensin kukkakaaleja muutaman minuutin. Se aloittaa kukkakaalien kypsymisen ja lyhentää uunikypsennykseen tarvittavaa aikaa.

Kokonaisesta muskottipähkinästä saa voimakkaamman maun.

Juustokastike
50 g voita
50 g vehnäjauhoja
n. 6–8 dl maitoa
(suolaa)
mustapippuria
muskottia
220 g juustoa raastettuna (tällä kerralla oli 160 g Juustoportin Viinitarhurin juustoa ja 80 g espanjalaista hävyttömän hyvää luomu-manchegoa Lentävästä lehmästä)

Tästä määrästä tulee iso kastike. Jos haluat tehdä pienemmän, niin nyrkkisääntönä on, että voita ja vehnäjauhoja pannaan sama määrä. Maitoa sen mukaan kuinka sakean tai luirun soosin haluaa. Tein kastikkeen laktoosittomaan kevytmaitoon, se onnistuu samalla tavalla kuin tavallisestakin. Sen sijaan vähälaktoosista (hyla, into) maitoa en käyttäisi, se muuttuu helposti vaaleanpunaiseksi ja on vähän äitelän makuista.

Ruskista vehnäjauhoja voissa vispaten voimakkaasti ensin hetken verran, ennen kuin lisäät maitoa. Lisää maitoa vähitellen, vispaa edelleen tomerasti. Jos hulautat maidon kerralla, riskinä on että kastikkeesta tulee klimppistä, se ei ole tavoite. Kun olet lisännyt kaiken maidon, vispaile ja anna kastikkeen kiehahtaa. Lisää vähitellen juustoa ja sekoita koko ajan. Jätä juustoa myös ripoteltavaksi gratiinin päälle.

Jos kukkakaalit ovat pieniä tai pienehköjä, niin laita ne kokonaisina. Tulee näyttävämpi ruoka.

Tarkista kastikkeen maku ja lisää mausteet. Suolaa tarvittaessa, mustapippuria myllystä ja raasta sekaan muskottia. Jos et pidä muskotin mausta, voit hyvin jättää sen pois. Meille se maistuu. On myös koulukunta, joka tahtoo käyttää valkokastikkeeseen valkopippuria. Jos kuulut tähän koulukuntaan, niin by all means. Meillä tykätään enemmän mustapippurista.

Syömään!

Voidellun vuoan pohjalle kannattaa laittaa pieni määrä kastiketta ennen kuin lisää kukkakaalit. Loppu kastike kaadetaan tasaisesti kukkakaalien päälle ja ripsutellaan loput juustoraasteesta. Pyöräytys pippuria myllystä vielä päälle ja koko komeus uuniin, 200 °C, noin 25–30 minuuttia.

Kukkakaaligratiinia uusien perunoiden kera.

Isän oppien mukaan gratiinikastikkeen voi kuohkeuttaa parilla vaahdotetulla munanvalkuaisella, jotka sekoitetaan varovaisesti soosiin. Olen kokeillut kerran, ja tulee kyllä kuohkeaa ja ihan maukasta. Vaihtoehtoisesti soosiin voi sekoittaa yhden tai kaksi munankeltuaista, jolloin lopputulos jämäkämpi. En nyt, kuten en juuri muulloinkaan, laittanut munia. Juustoa tulee laitettua niin paljon, että soosista tulee varsin sakeaa.


Riitta

Juhannuksen jalluvanukkaat eli janukkaat

Janukas. Helpoin jälkkäri ikinä.

Söin jalluvanukasta ensimmäisen kerran toissapäivän iltana. Työpäivä oli loppunut ja kesäloma alkanut – kuten myös monilla työtovereillani. Juhlistimme kevään työrupeaman päättymistä kokoontumalla Linnanmäen huvipuiston viereisille kallioille Lenininpuistoon juomaan viiniä. Viini oli hyvää, seura vielä parempaa ja lisää uusia kokemuksia luvassa. Seuraavaksi nauttisimme jalluvanukkaita eli janukkaita.

Niiden nauttimista varten siirryimme Tujulan Matin ja hänen puolisonsa viihtyisään kotiin Porvoonkadulle. Janukas on työyhteisössäni erityisesti hallituksen suosima, edullisehko jälkiruoka, joka valmistuu muutamassa sekunnissa – myös vaatimattomissa olosuhteissa, esim. mökillä.

Sitä voidaan verrata ”korjattuun kahviin” (caffè corretto) eli kahviin, joka fiksataan tujauksella alkoholia. Tässä tapauksessa korjataan Jacky-makupalavanukas yhden tähden Jaloviinalla. Enemmät tähdet ovat selvä etikettivirhe, ylimääräistä pröystäilyä ja rahan tuhlausta. Työyhteisöni on reseptin kanssa lähes ortodoksinen, mutta en kun löytänyt kaupasta Jackya vaniljan makuisena, niin tohdin ostaa myös yhden Power Cow -vaniljavanukkaan.

Loraus jallua oman maun mukaan.

Janukas
– Yhtä monta Jacky-vanukasta kuin on syöjiä (hyviä vaihtoehtoja ovat ainakin maitosuklaa, kinuski, suklaa-toffee, vanilja)
– Yhden tähden Jaloviinaa

Avataan kannet. Kansien sisäpinta nuollaan, mikäli siellä on vanukasta. Kukin lorauttaa vuorollaan Jaloviinaa vanukkaaseen ja sekoittaa varovasti niin että alkoholi ja vanukas sekoittuvat hyvin. Pullo kiertää ja kukin lisää halutessaan/tarvitessaan vanukkaaseen lisää viinaa.

Jacky-vaihtoehdoista sen verran, että lohkeava kaakaovanukas ei ole rakenteeltaan paras vaihtoehto. Se ei sekoitu yhtä helposti.

On helppoa ja hyvää. Sopii jälkiruuaksi, makeanhimoon, seurustelutarjottavaksi, jne. Ei kuitenkaan saa antaa lapsille.

Riitta

Chorizopyttipannu uusista perunoista

Jokaisessa maailman ruokakulttuurissa on ruokia, joiden ideana on käyttää edellisten ruokien tähteet hyväksi. Pohjoismaissa se on pyttipannu (pyttipanna). Keitetty peruna on Suomessa ollut tavanomaisin ruuan tähde ja siksipä pyttipannun erilaisia versioita on aina sen mukaan, mitä kenenkin ruokakaapista potun lisäksi löytyy. Puristinsa on tässäkin ruuassa: eittämättä monta väittelyä pidetään vuosittain ”oikeasta” ja ”parhaasta” pyttipannusta.

Aamuisen Helsingin Sanomien ruokatorstain juttu uusista perunoista sai mielikuvituksen liikkeelle. Jutun mukaan kun Ranskassa uudet perunat paistetaan kokonaisina öljyssä tai voissa. Paistetuista perunoista tulee väistämättä mieleen pyttipannu.

Hakaniemen torilta löytyi suomalaista Timoa ja Hakaniemen kauppahallin Hakkaraiselta mausteista chorizotuoremakkaraa. Sipulia, kananmunia ja suolakurkkua olikin jo valmiina kotona.

Timo poikineen.

Ilmajoella osataan pistää lihaa suoleen.

Olen aina pitänyt pyttipannun paistamista raaoista perunoista jotenkin hienompana kuin keitetyistä. Ehkä se johtuu siitä, että raakojen perunoiden paistaminen on tärkkelyksen takia toisinaan v*ttumaista, etenkin jos ei käytä teflonpannua. Uusissa perunoissa tätä ongelmaa ei ole niin paljon kun vanhoissa perunoissa. Uusissa on vähemmän tärkkelystä.

Chorizopyttipannu uusista perunoista
– yhden nälkäisen tai kahden vähäruokaisen annos – kuudentoista hengen alkuruoka.
litra uusia perunoita
4 chorizotuoremakkaraa
pieni sipuli
öljyä
voita
suolaa
mustapippuria
kananmuna

Pesaise perunat ja puolita suurimmat. Kaada pannulle runsas määrä neutraalia ruokaöljyä sekä kimpale voita. Paista perunat. Kun perunat ovat liki kypsiä, kaada perunat siivilään, jotta ylimääräinen rasva valuu pois. Jätä kuitenkin hieman rasvaa pannulle.

Timo paistuu.

Paista pannulle jääneessä rasvassa suupaloiksi pätkityt chorizot. Pilko sekaan sipuli. Kun makkarat ovat kypsiä, mutta eivät vielä ruskistuneet, lisää perunat takaisin pannulle. Paista spydäri mieleiseen ruskeusasteeseen. Suolaa ja pippuroi maun mukaan.

Pytt i panna.

Pyttipannun seuraksi sopii erinomaisesti paistettu kananmuna (Sunny side up, please!) ja suolakurkku. Sellainen oikea suolakurkku, ei maustekurkku. Pyttipannu kun ei ole jälkiruoka.

Tero

Fennomaaneja ja tappioleipiä

Kahvipöytä Anna Olsonin tapaan. Myös oma isotätini Anna-täti
harjoitti samanlaista tarjoiltavien runsautta kahvipöydän antimissa.

Ilman tarmokkaita suomalaisia naisia eläisimme kuin pellossa ja söisimme mitä sattuu. Siltä ainakin tuntuu, kun lukee näistä 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alkupuolella naisliikkeessä ja muutoin yhteiskunnallisesti aktiivisista suomalaisista naisista, joilla maan sekasortoisesta tilanteesta huolimatta oli selkeä käsitys siitä, mistä asioista kodeissa täytyy huolehtia: on syötävä monipuolisesti ja pidettävä huolta hygieniasta.

Kääretorttu, tässä raparperitäytteellä. Kovin on kotoisan näköinen.

Ja ilman kulttuurinvaihtokokemuksia ja ulkomaiden tuulia olisi ruokavaliomme tylsä ja makuaistimme heikosti kehittynyt. Ulkomailla opissa kävi myös Suomen ensimmäinen kotitalousopettaja Anna Olsoni (1864–1943), joka muuten myös perusti kotitalousopettajien koulutuksen Helsinkiin vuonna 1891. Oman koulutuksensa Olsoni hankki Englannissa, jonne hänet lähetti Suomen Naisyhdistys.

Hapankaalipiirakainen oli soma ja maukas.

Anna Olsonia pidetään ensimmäisten modernien keittokirjojen tekijänä (ks. juttu HS:ssa).

Kotitalouden oppikirja ilmestyi ensin ruotsiksi Kokbok för enkel matlagning i hem och skola jämte korta anvisningar rörande huslig ekonomi (1892) ja sitten suomeksi nimellä Keittokirja yksinkertaista ruuanlaittoa varten kodissa ja koulussa: ynnä lyhyitä ohjeita talouden hoidosta (1893). Keittokirja II ilmestyi 1901. Teoksia voi kuulema satunnaisesti löytää antikvariaateista, mutta uusia painoksia niistä on viimeksi otettu vuosikymmeniä sitten.

Olsonin ohjeilla rakennettiin runsas tarjonta Helsingissä Sederholmin talossa kahvilaviikolla (4.–12.6.). Kaupunginmuseon historiallinen kahvila järjestettiin nyt neljättä kertaa. Tarjolle oli valikoitu 13 erilaista leivonnaista. Samaan aikaan talossa on Naisjärjestöjen Keskusliiton satavuotisjuhlanäyttely Naisten huoneet – elämää ja tekoja, ja se jatkuu vielä elokuun loppupuolelle asti.

Fennomaani. Smakar kanel.

Olsonin kahvipöytä oli tutunoloinen. Samankaltaisilta ovat näyttäneet ja näyttävät hämmentävän usein edelleen myös lukuisat kahvipöydät tasavuosisyntymäpäivillä, ylioppilasjuhlissa, rippijuhlissa, häissä, ristiäisissä ja hautajaisissa. Kuivakakkuja, suolaisia piirakoita, pikkuleipiä, kääretorttua ja pullaa, itse tehtyä, omin käsin leivottua.

Kotitalousopettaja otti resepteihinsä runsaasti vaikutteita erityisesti Englannista, mutta myös muualta Euroopasta ja Venäjältä. Hänen kerrotaan tehneen tunnetuksi sellaisia ajan muotileivonnaisia kuten vaikkapa kääretortun ja lybeckiläisen kahvikakun eli tutummin tiikerikakun. Olsoni myös ”kotoisti” ohjeita, esimerkiksi hänen Marttakakkunsa on uudelleen nimetty saksalaisesta Kugelhopf-kakusta.

Tappioleipä.

Suomen Naisyhdistyksessä ja Martoissa ahkeroinut Olsoni ei vältellyt myöskään poliittisesti värittyneitä leivonnaisia, jollaisina voidaan pitää fennomaaneiksi ja tappioleiviksi nimettyjä pikkuleipä. Poliittisesta latautuneisuudestaan huolimatta esimerkiksi edellä mainitut pikkuleivät olivat suussa sulavia ja makeita. Fennomaani oli mureaa ja maistui kanelille, erikoisen herkullista se oli kahviin kastettuna.

Marenkinen tappioleipä oli puolestaan sitruunainen ja sisältä pehmeä. Näin makeaa tappiota en ollut aiemmin maistanut. Niitä voi kokeilla itsekin vaikka heti, ohje löytyy Hesarista.  Minulle tappioleivät olivat niin mieluisia, että reseptiä täytyy joku kerta testata.

Riitta

Nuo jäätelöt jotka söin

Helsingin jäätelötehtaan kermatoffee.
Yksi pallo - how big is that!

Jäätelö on himoherkkuani, ja on ollut sellaista lapsuudesta lähtien. Varsinkin kesäisin lähes joka päivä on jäätelöpäivä. En toki muista ensimmäistä syömääni jäätelöä, mutta vuosikymmenten varrella monta muuta on jäätelökokemusta on uponnut syvälle makumuistiini.

Mummolassa oli aina – siis nostalgiamuistini mukaan aina – pakastimessa Valion nougat-jäätelöpaketti. Se oli erityisesti enon herkkua, mutta maistui myös muille. Joskus oli myös tiikeri- ja triojäätelöä. Suklaata tai mansikkaa harvemmin. Mummi ei tainnut ostella yksittäisiä jäätelöitä, vaan tavallisesti litran paketissa, joka jaettiin syöjien kesken kristillisesti tasan. Jos meitä lastenlapsia oli paikalla, niin jako oli suorastaan äärikristillinen, millimetrin tarkasti viivaimen kanssa. Mummin siskolla, Anna-tädillä, oli kesäaikaan usein kahvin kanssa tarjolla jäätelökääretorttua, lakkarullaa.

Kotona oli valikoimassa varmaan laajempi skaala, sen mitä sitä valikoimaa nyt ylipäätään oli 1970-luvulla. Tuutteja oli kolmea makua, vaniljaa, mansikka ja suklaa. Suklaatuutti oli tosin vaniljajäätelöä ja vain tuutin päällä oli kerros suklaakuorrutusta. Vaniljatuutti sisälsi mansikkasydämen.

Minun ja siskoni mieleen olivat erityisesti lapsille suunnatut jäätelöpuikot, muistaakseni silloinkin ne olivat Ville Vallaton -jäätelöpuikkoja. Makuvaihtoehdoista olen varma: vanilja ja päärynä. Käärepaperin päältä ei nähnyt kumman saa, vaan se tuli ”yllätyksenä”, ei tosin aina mieluisana, koska päärynä oli meidän lasten keskuudessa suositumpi maku. Oli eskimopuikkojakin, mansikkaa ja vaniljaa suklaakuorrutuksilla.

Ne olivat perusjäätelöitä, joita syötiin läpi vuoden. Suloisimmat jäätelömuistoni liittyvät kuitenkin kesiin, aurinkopäiviin ja makuihin, jotka sulivat pitkin sormia.

Jolla-jäätelö, tai saattoi se olla jäätelöjollakin; vohvelipaatti, jonka täytteenä oli vaniljajäätelöä, mansikkahilloa ja suklaakuorrutus. Olin kävelemässä Valkeakoskella Savolaisen kaupasta takaisin mummolaan, toisessa kädessä kauppakassi, jossa lienee ollut Colombian vehnäpaahtoleipää. Toisessa kädessä oli jolla.

Mehupuikko, punainen, varmaan joku marjamaku tai keltainen, appelsiini. Niitä ostettiin Apian uimarannan kioskista, samoin kuin Trip-mehutetroja. Kotona oli myös mehujäämuotteja, joissa jäädytettiin appelsiinimehua mehupuikoksi. Edullisempaa itse tehtynä, mutta eihän se sama asia ollut kuin kaupan pakastealtaan pohjalta kuroteltu saalis.

Irtopallot jäätelökioskista. Myyjää piti aina pyytää painamaan pallo tiukasti kiinni vohvelitötteröön, jotta se ei tipahtaisi. Mutta kyllä niitä silti tippui, varmaan useampia kertoja.

Helsingin jäätelötehtaan valikoima. Ihana!
Kuvanlaatu voisi olla parempi, sori.

Muru-eskimo. Meneekö jo 80-luvulle, voi olla. Vaniljajäätelöä suklaakuorrutuksella, jossa oli ’krispiä’ muruja seassa. Ehkä varhaisen murrosiän suosikkeja. Samoin kuin muuten Kingis-puikko, jossa oli suklaasydän puikon ympärillä. Niin ja Jättistuutti, olihan sekin. Teini-iästä maku on muuttunut, kingikset ja jättikset eivät enää oikein maistu.

Lukiovuosieni Hämeenlinnassa nk. piparkakkutalon ravintolassa oli jälkiruokalistalla pitkään kaksi vaihtoehtoa, joista oli vaikea valita: talon piparijäätelö ja uunijäätelö, annos rakennettiin puolikkaaksi koverrettuun ananakseen ja sisälsi sen hedelmälihaa ja vaniljajäätelöä. Päälle tuli marenkikuorrutus.

Milloin tuli Mövenpick? Ehkä joskus 80-luvun lopussa tai 90-luvun alussa. Luksusjäätelö, joka vei kielen mennessään heti ensimmäisellä nuolaisulla. Aika harvoin raaski ostaa sitä silloin. Ylihinnoittelun mielikuva on jäänyt elämään, koska harvakseltaan ostan nykyäänkin, vaikka hyvää onkin.

On jäätelömuistoja viime vuosiltakin, ei vain lapsuudesta. Niin kutsuttu vanhanajan vaniljajäätelö on ihastuttanut vaniljahippusillaan ja lempeällä maullaan.

Parin edellisen kesän Berliinin-matkoilla jäätelöelämysten määrä kasvoi monella. Roisilta kuulostava, mutta ah niin ihana yhdistelmä oli vastapaistettu vohveli kuumien kirsikoiden ja kylmän popcornin makuisen jäätelön kera Kauf dich glücklich -nimisessä paikassa Prenzlauer Bergissä. Samaisessa paikassa olen syönyt myös superpirteää verigreippijäätelöä.

Helsingin jäätelötehdas on parhautta täällä pääkaupungissa. Olen koettanut valita parasta makua sen valikoimista, mutta en ole onnistunut. Ne kaikki ovat niin hyviä. Irtojäätelön ystävänä minua ilahduttaa kovin myös se, että Helsingin jäätelötehtaan jätskikioskeissa ei pihtailla pallon koossa.

On myös ikisuosikki: pehmis.

Riitta

Alkukesän herkku: uudet potut muna-voikastikkeella

Muinaisina aikoina, joskus viime vuosituhannella, kun Nokia vielä tunnettiin enemmän vessapaperista ja auton renkaista kuin kanniskeltavista puhelimista, tietäjätär Tuonosen Tarja taikoi maailmaani parhaimman uusien perunoiden lisäkkeen. Tätä kardiologin unelmakastiketta meillä tehdään useita kertoja kesässä. Uusien perunoiden kera se on kesäaterioiden klassikko: makunystyröille gurmeeta, mutta helppo tehdä vaikka mökkiolosuhteissa. Lautaselle voi vielä annostella silliä jos rasvakala maistuu.

Muna-voikastike, eräänlainen lämmin munavoi vaatii hyviä kananmunia – jos pidät huonoista, voit toki käyttää niitä.

Kesäruokien aatelia: uudet perunat muna-voikastikkeella.

Muna-voikastike
Keitettyjä kananmunia
Voita
Persiljaa
Suolaa ja mustapippuria

Pilko tai survo haarukalla keitetyt kananmunat. Pilkkomalla tulee nätimpää. Tai käytä munaleikkuria.

Sulata voi kattilassa miedolla lämmöllä, lisää siihen kananmunat ja runsaasti persiljaa. Mausta suolalla ja mustapippurilla.

Ainesosien määrässä luota makuusi. Jos voita on makuusi liian vähän, lisää sitä. Jos suolaa ja pippuria on liian vähän, lisää niitä.

Kastikkeen koko riippuu syöjien määrästä. Hyvä nyrkkisääntö lienee se, että jokaista ruokailijaa kohti käytetään kaksi keitettyä kananmunaa: suuriruokaisille enemmän. Meillä munia menee kahdelle hengelle yhdellä kerralla helposti 5–7.

Uudet perunat eivät kaipaa keitinveteen muuta kuin suolaa ja tuoretta tilliä. Heitä perunat kiehuvaan veteen ja keitä ne juuri ja juuri kypsiksi. Keittoaika riippuu tietysti perunoiden koosta.

Panamahattu päähän ja pottu suuhun. Se on kesä.

Tero

Jääkaapin henki

Elämäni ja sapuskani -kirjallisuustyyppi on kiehtova. Etenkin silloin, kun ruuat ovat herkullisia, tarinat tenhoavia ja kirjoittajan elämässä on yleistä kiinnostavuutta.

Suomalaisista kirjallisuuslajin loistavimpia hallitsijoita on Vivi-Ann Sjögren (s. 1938), jonka Mustaa kahvia, keksinmuruja ja Andalusian karkea suola kuuluvat suomalaisen ruokakirjallisuuden helmiin.

Kati Tervon (s. 1954) Jääkaapin henki – Kertomuksia keittiöstä, ruuasta ja elämästä on periaatteessa samoilla laduilla, mutta ruokareseptejä ei Tervon kirjasta löydy. Tervo kuvaa taitavasti lyhyissä jutuissaan elämän pieniä sattumuksia, arkisia asenteita ja ennen kaikkea kotinsa sydäntä, keittiötä. Kirjoittajan ironisen lämmin asenne itseen ja perheeseensä on nautinnollista luettavaa.

Lihansyöjää lämmittää erityisesti Kati Tervon yölliset makkararetket jääkaapille.

Verrattuna Sjögrenin teoksiin, sävyero on ilmeinen. Sjögren vietti lapsuutensa pula-aikoina ja on elellyt myöhemmin kansainvälistä elämää. Kaiketi tästä yhdistelmästä johtuen ruoka on hänelle lähes aina ensisijassa nautinto.

Tervo taas kuuluu siihen sukupolveen, jolla on ollut mahdollista tehdä ruokavalintansa – varsinkin aikuisiällä – terveydellisin tai eettis-moraalisin perustein.

Tervon teos kuvaakin, tahtomattaan, sitä jatkuvaa syyllisyyttä, mitä niinkin olennainen osa ihmisen perustarpeita kuin syöminen nykypäivänä tuottaa. Syönkö oikein? Syövätkö puolisoni ja lapseni oikein? Syötänkö heitä väärin?

Ainakin viimeisen 30 vuoden ajan lisääntynyt ruokavalistus on tehnyt meistä terveempiä mutta myös neuroottisempia. Ruokanautintoihin liittyy syyllisyys. Vain todellinen masokisti saa tästä yhdistelmästä taivaalliset kiksit.

Kati Tervon kirjan ilmestyttyä, jompikumpi meidän johtavista iltapäivälehdistämme pränttäsi lööppiinsä otsikon ”Jari Tervon vaimo avautuu seksielämästään”. Jos haluat tietää, minkälaisia immelmanneja Kati Tervon puoliso, yksi Suomen tunnetuimmista kirjailijoista sängyssä tekee, käytä mielikuvitustasi. Sukupuolielämä on Jääkaapin henki -kirjassa vain luonnollinen osa arkea. Ei ole uutinen, että Jari Tervo on bylsinyt. Nokkela osasi päätellä sen jo kymmenisen vuotta sitten, kun hän julkaisi kirjan Kallellaan. Isän päiväkirja.

Tero

Tuli pääsiäispölökky

Kakun suunnittelu lähti kastanjatahnasta, jota mies kantoi kotiin Punavuoren Mille Mozzarellesta.  Italialaisvalmisteinen Crema di Marroni delle trappiste oli ilahduttavasti sitä ihteään – kastanjoita ja sokeria. Maku on voimakkaan kastanjainen, hieman jauhoinen ja yllättävästi vivahtaa omenaan, vaikkei kastanjoilla ja ompuilla ole kai mitään tekemistä keskenään.

Mainostavat munkkien tekemäksi.

Kastanjat ovat minulle melko uusi tuttavuus, vaikka niitä saa meilläkin ainakin toisinaan kaupoista. Stockmannin edessä on ennen joulua pieni koju, josta voi ostaa kuumia kastanjoita, niitä olen maistanut kerran. Glorian ruoka & viini -lehden innoittamana hain Hakaniemen Kauppahallin Deli Delistä pienen tuubin ranskalaista kastanjatahnaa, jota olen joskus pursottanut keksin päälle.

Pääsiäisenä oli tulossa äitini kumppaninsa kanssa syömään miehen laittamaa karitsaa. Lisukemuusi ja jälkiruuan teko jäivät luonnollisesti minun kontolleni. Kävin kyselemässä Deli Delistä, mitä kakun täytteeseen voisi laittaa kastanjatahnan lisäksi. Neuvoivat käyttämään tummaa suklaata, se on kuulema ranskalaisten suosikkiyhdistelmä.

Pääsiäispölökkyhän se siinä.

Näin mielessäni jo kauniin säännöllisen suorakaiteen muotoisen suklaakuorrutetun kakun, joka pääsiäisen kunniaksi olisi koristeltu pienin suklaamunin. Kakku olisi paitsi ulkonäöltään myös maultaan aistikas ja hienostunut. Tekemään sitten.

Arvoin sokeri- ja sienikakkupohjan välillä ja päädyin sienikakkupohjaan, koska ajattelin sen imevän kostutuslientä paremmin. Kastanjatahnan lisäksi halusin jotakin lempeän makuista täytettä. Edesmenneen kokki-isäni jäämistöistä minulle siirtyneessä 70-luvun Keittotieto-sarjan jälkiruokien ja leivonnaisten osasta löytyy hyvä ohjevalikoima erilaisia kakkutäytteitä ja -kuorrutuksia. Arvelin vaniljatäytekiisselin sopivan kastanjatahnan kaveriksi, ja niin se sopikin.

Sienikakku
(ohje: Keittotieto – jälkiruoat ja leivonnaiset sekä Suomen leipiä ja jälkiruokia)

3 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
3 munaa
1 ½ dl sokeria
5 rkl kiehuvaa vettä
vuokaan rasvaa ja korppujauhoja

Kuumenna uuni keskilämpöiseksi (180 °C). Voitele ja korppujauhota kakkuvuoka.

Sekoita vehnäjauhot ja leivinjauhe. Vatkaa munat ja sokeri hyvin vaahdoksi. Lisää kiehuva vesi vähitellen seosta koko ajan vatkaten. Vatkaa nesteseosta vielä hetki ja sekoita jauhot sitten varovaisesti taikinaan. Paista noin 30 minuuttia. Tarkista kypsyys tikulla, mikäli tikkuun ei tartu taikinaa, on kakku kypsä.

Tällä määrällä ei muuten tule kovin suurta kakkupohjaa, jos käytät pyöreää vuokaa, niin ohje suosittelee vuoan läpimitaksi noin 18 cm. Minulla oli käytössä pienehkö suorakaiteen muotoinen alumiinivuoka.

Halusin suklaisen kakkupohjan, joten laitoin pari ruokalusikallista kaakaojauhetta ja loput vehnäjauhoja niin, että jauhojen kokonaismäärä pysyi kolmessa desilitrassa.

Kakkupohja ei kohonnut odottamallani tavalla, mihin syynä saattoi olla se, että vatkasin jauhoja liian voimakkaasti ja liian pitkään. Olisi pitänyt sekoittaa varovaisesti, kuten ohjeessa sanottiin. Lisäksi kakku ei kohonnut tasaisesti, vaan lopputuloksena oli keskeltä kohonnut tekele, joka muistutti etäisesti matalaa harjakattoista taloa, ei kaunista suorakaidetta. Ajattelin että kuorrutus korvaisi sen, mikä leipurin taidoissa jäi vajaaksi. Fiksuna tein onneksi kakkupohjan tarjoilua edeltävänä päivänä.

Kakun täyttäminen jäi tarjoilupäivään, mikä ei ehkä ollut viisasta. Myös täytekiisselin tekoon ryhdyin vasta tarjoilupäivän aamuna, kun älykkäämpi tyyppi olisi tehnyt senkin valmiiksi aikaisemmin. Kerron myöhemmin miksi.

Vaniljatäytekiisseli
(Crème pâtissière à la Keittotaito)

½ litraa maitoa
1 dl sokeria
2 munaa
2 keltuaista
¼ tl suolaa
½ vehnäjauhoja
1 tl vanilliinisokeria (huom. laitoin vaniljasokeria 2 tl)

Kuumenna maito kiehuvaksi. Sekoita kulhossa sokeri, munat ja keltuaiset vaaleaksi ja kuohkeaksi vaahdoksi. Lisää kulhoon suola ja vehnäjauhot, sekoita seos tasaiseksi ja lisää maito kokoajan vatkaten. Kaada seos kattilaan ja kuumenna hyvin miedolla lämmöllä koko ajan hämmentäen, kunnes kiisseli sakenee. Kun se on sakeaa, mausta vanilliinisokerilla (mieluummin kunnon vaniljasokerilla!), upota kattila kylmään veteen ja vatkaa kiisseli kylmäksi.

Helppoa kuin heinänteko, mutta aikaa menee vatkatessa valmista kiisseliä kylmäksi, jotta sen saa pysymään kakun välissä. Juuri tästä syystä kiisseli kannattaisi tehdä valmiiksi edeltävänä päivänä. Kylmäksi vatkaaminen kannattaa silti, sillä on vaikutusta kiisselin rakenteeseen. Maku on muuten lempeä, eikä liian sokerinen.

Kuorrutukseen Dark Madagascar. Anton Bergin mantelisuklaamunat kakun päälle.

Suklaakuorrutus lähes stetson harrison -menetelmällä

100 g tummaa suklaata
noin ½ dl kermaa
nokare voita

Sen verran olin selaillut internetiä, että näin useammankin ohjeen, jossa vikkelästi valmistettavaan suklaakuorrutukseen ehdotettiin käytettäväksi ohjeessa mainittuja aineita. Sulatetaan vain sekaisin. No näin tein ja sain aikaiseksi ryynimäistä mössöä, en sellaista kaunista sileää ja aisteja kiihottavaa suklaakuorrutetta – kuten toivoin. Ostamani suklaa oli kyllä laadullisesti erittäin hyvää. Aikataulun vuoksi mössön oli kelvattava, maussa ei sinänsä ollut vikaa, mutta rakenne oli korkeintaan välttävä.

Kakun täyttäminen, kuorruttaminen ja koristelu ei sujunut sekään aivan suunnitellun mukaisesti. Sienikakkupohja vaatisi kunnolla kosteutuakseen aikaa, rakenne oli imevä mutta tiivis (muistan tämän seuraavalla kerralla, toivottavasti). Kostuttamiseen olin varannut omenamehua, mikä tuki kastanjatahnan makua. Kastanjatahna levittyi hyvin, mutta juuri valmistamani vaniljakiisseli oli vielä liian notkeaa (se jähmettyi myöhemmin hyvin jääkaapissa). Ryynimäinen suklaakuorrute piti töpöstellä kakun päälle varovasti, kun kiisseli teki kerroksista kovin liikkuvaisia ja pelkäsin mannerlaatan  toistuvan. Ei tullut suklaa-kastanjakakusta kondiittorimaista taidonnäytettä, tuli amatöörileipurin pääsiäispölökky.

Vaniljatäytekiisseli ja kastanjatatahna ne yhteen soppii.

Lohdullista sentään, että maku oli hyvä. Miehen sanoin: kakku ei ollut mitenkään ällömakea, vaan hyvällä tavalla jämäkkä.

Mikäli suklaa-kastanjakakun kehittely jatkuu, niin seuraavalla kerralla teen kakkupohjan tavalliseen sokerikakkutaikinaan ja suklaakuorrutuksesta pitää saada paljon parempaa.

Riitta