sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Sitruunapasta – spaghetti con limone, per favore!

Joensuussa oli vuosia sitten pieni ruokaravintola nimeltä Caffé Delizia. Ravintolan menu koostui muistaakseni pelkästään pastavaihtoehdoista, ja niitä oli paljon. Mikäli listalla oli jotain muuta, niin en kiinnittänyt siihen koskaan huomiota. Jos joskus jaksoin vielä jälkiruokaa, saatoin tilata tiramisua. Caffé Delizia oli siitä harvinainen joensuulaisravintola, että myös kasvissyöjille oli runsaasti valikoimaa.

Citrus limon.
Mieleeni on erityisesti jäänyt kaksi annosta: pastaa (ehkä tagliatellea?) kermaisessa sitruunakastikkeessa ja spagettia kermaisessa tomaatti–hunajamelonikastikkeessa. Varsinkin jälkimmäisen annoksen söin lukuisia kertoja. Joskus kysyin myös reseptiä – eivät tietenkään antaneet. Olisi pitänyt käydä kysymässä uudestaan silloin, kun paikka oli auki viimeisiä hetkiään, ehkä olisivat jo silloin suostuneet.

Kermainen tomaatti–hunajamelonikastike spagetin kera ryyditettynä parmesaanilla ja pippurimyllystä rouhaistulla mustapippurilla oli mitä suloisin ruoka. Annos lämmitti kylmän sateisena syyspäivänä ja siivitti ajatukset jonnekin aurinkoon talven tuiskuissa. Oikeaa joka tilanteen comfort foodia, jolle muuten pitäisi löytää tai keksiä parempi vastine suomen kieleen kuin lohturuoka. Jos jollain on parempi ja kuvaavampi käännös comfort foodille, niin kertokoon! Ja jos jollakin on kelpo resepti tällaiseen pastaan, niin kertokoon myös sen! Tai ehkä vain ryhdyn vihdoin testailemalla etsimään ainesosien oikeita suhteita.

"Eksoottiset ruoat saavat aikaan kaukokaipuun."
Myös Caffé Delizian kermainen sitruunapasta oli herkullista, yhtä aikaa pehmeän ja hieman kirpeän makuista. Saku Tuomen, Tuukka Kosken ja Kimmo Kivilahden Aglio & olio -teoksessa (2010, 4. painos) on muutama variaatio sitruunapastalle. Tekijät toteavat, että Italian kuumassa kesässä suositaan raikkaita kastikkeita, ja esimerkiksi sitruunakastikkeita on kymmeniä.

Tekemäni pastaruoka on jälleen kerran saanut innoituksensa Aglio & oliosta, mutta juuri tällä aineosien yhdistelmällä siellä ei ole reseptiä. Agliossa & oliossa ei muuten pääsääntöisesti kerrota tarkkoja mittoja ainesosille missään reseptissä. Ne pitää maalaisjärkeä käyttäen päätellä itse.

Tämä ruoka valmistuu nopeasti, joten tee ehdottomasti esivalmistelut. Pastana oli spagettia, mutta tagliatelle kävisi myös erinomaisesti.

Voi sulaa lämpimän kerman syleilyssä.
Spagettia kermaisessa sitruunakastikkeessa
2 dl kermaa
palanen voita
1 sitruunaa
persiljaa
suolaa
(mustapippuria ja parmesaania)
spagettia

Ota ensin kerma ja voi huoneenlämpöön.  Laita spagettivesi kiehumaan. Sillä välin ehdit silputa persiljan, raastaa hieman sitruunankuorta ja puristaa sitruunasta mehun. Mikäli tahdot parmesaania pastan kanssa, raasta myös sitä valmiiksi. Kun vesi kiehuu, lisää spagetti. Nyt kastikkeen valmistamiseen on aikaa noin kahdeksan minuuttia ja se riittää mainiosti.

Lämmitä kerma. Älä kuitenkaan anna kerman kiehua tai edes kiehahtaa, vain lämmitä. Lisää kerman sekaan voi. Taisin käyttää noin 40 g:n palan, en mitannut, mutta tämä on arvio. Kun voi on sulanut, lisää persiljasilppu. Laita sitruunankuorta ja -mehua ja suolaa makusi mukaan. Kastike on valmis.


Kun spagetti on al dente, kaada se lävikköön ja ravista hieman. Kaada sen jälkeen spagetti kastikkeen sekaan ja sekoita. Nostele lautasille. Pyöräytä myllystä mustapippuria ja ripota parmesaania päälle.

Laakea pannu on näppärä. Siinä saa sekoitettua pastan kastikkeen sekaan.
Parmesaanin ripottamisessa kannattaa tällä kertaa olla nuuka. Minä tapaan hölvätä sitä aivan häpeilemättömiä määriä, mutta tämä pasta vaatii niukkuutta juuston käytössä. Vain sen verran, että on ikään kuin nimeksi. Lihansyöjä ei muuten kaivannut tämän sitruunapastan joukkoon parmesaania ollenkaan.

Tykkään - mi piace!
Vaikka itse sanonkin, niin on herkkua. Niin herkkua, että alkoi tehdä mieli Sisiliaan. Eikös se ole saari täynnä ihania sitruunapuita?


Riitta

lauantai 24. syyskuuta 2011

Paljonko on yksi porkkana? – Kasvisliemi painekattilassa

Anna-Leena Härkönen ärhenteli keittokirjassaan Sopan syvin olemus (2000) epämääräisiä ruokaohjeita vastaan.
Mikä on keskilämpöinen? Kauniin ruskeakin on suhteellinen käsite; ihmiset pitävät kauniina erilaisia ruskean sävyjä. Ja siinä meillä on lauma pettyneitä, ruoan lopullisesti pilalle polttaneita kokkeja. Minä lupaan ilmoittaa määrät ja paistolämpötilat niin tarkkaan kuin osaan. Paistoaikoja ei valitettavasti voi määritellä ihan tarkkaan, koska omat ja tuttujen kokemukset opettavat, että eri-ikäisten ja erimerkkisten uunien paistotehoissa on eroja.
Härkönen on oikeassa. Jos haluaa tehdä ruokia reseptin mukaisesti, reseptin epämääräisyys on ärsyttävää, kuten vanhoista keittokirjoista löytyvä ”paistetaan hyvässä uuninlämmössä kauniin ruskeaksi”.

Aikana, jolloin suurimmassa osassa suomalaisia kotitalouksia ainoa uuni oli puilla lämmitettävä leivinuuni eikä uunilämpömittareita ollut, tarkan lämpötilan mainitseminen reseptissä olisi kaiketi tulkittu ankaraksi vinoiluksi. Sähköuunien aikaan ”hyvä uuninlämpö” tuntuun vinoilulta.

Kaiken lisäksi uunit ovat lämpötiloiltaan epämääräisiä, kuten Härkönen toteaa. Tarkistimme taannoin erillisellä uunilämpömittarilla ja digitaalisen paistimittarin sondilla meidän uunimme todelliset lämpötilat. Kävi ilmi, että uunin termostaattiin ei todellakaan voinut luottaa. Siksi siis etenkin leivonnaisten resepteissä ilmoitetut paistoajat eivät millään riittäneet.

Muistilappu uunin oikeista lämpötiloista löytyy keittiökaapin oven takaa.

Reseptien kirjoittaminen on välillä todella tympeää, koska suurin osa arkiruuista tulee tehtyä näppituntumalta. Leivonta ja ”moderni keittiö” on sitten toinen asia: mittoja on käytettävä todella tarkasti, grammalleen, että lopputulos on se, mitä on tarkoitettu.

Ja mittojahan löytyy. Tärkein on kuitenkin vaaka.

Tarkimmin mitat voidaan määritellä ainoastaan painoina. Teelusikallinen (5 ml) suolaa on erittäin epätäsmällinen mitta. Suolan määrä teelusikallisessa riippuu suolasta: maldon-suolan, Fleur De Selin, karkean merisuolan tai hienoksi jauhetun suolan volyymi on keskenään aivan erilainen. Yksi porkkana tai yksi ”keskikokoinen” sipuli voivat painaa ihan mitä tahansa. Ammatti- ja etenkin huippukeittiöt käyttävät aina grammamittoja, jopa Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa, joissa arkimittoina käytetään joitain aivan muita kuin SI-järjestelmän mittoja.

Minua huvitti ajatus havainnollistaa ruokareseptien kirjoittamisen arjen hankaluuksia. Tein kerrankin ruokaa niin, että kirjoitin täsmällisesti ylös, mitä ja minkä verran laitoin aineksia ruokaan. Testiin valikoitui kasvisliemi. Tein kasvisliemen normaaliin tapaan miettimättä reseptiikkaa, ikään kuin en blogaisi liemestä lainkaan, paitsi että mittasin erittäin tarkkaan kaikki ainekset. Digitaalinen vaakamme mittaa vain gramman tarkkuudella, joten mustapippuria liemeen tuli 0 grammaa…

Kevyet mustapippurit.

Liemien valmistaminen painekattilassa on vahvasti nousussa. Heston Blumenthalia myöten kaikki ylistävät, kuinka kirkkaan ja maukkaan liemen painekattilassa voi tehdä. Tosin painekattiloissakin on ilmeisesti eroja.

Kasvisliemi painekattilassa
424 g purjoa (vihreää ja vaaleaa osaa)
201 g porkkanaa
204 g juuriselleriä
166 g salottisipulia
9 g valkosipulia
0 g (20 kpl) mustapippuria
2,4 l vettä

Kuori selleri, porkkana, salottisipuli ja valkosipuli. Huuhtele purjosta mullat ja muut töhnät. Paloittele kaikki kasvikset pieneksi silpuksi joko veitsellä tai yleiskoneen kutterilla. Laiskana käytin kutteria.

Kasvissilppu pippureineen painekattilassa. Lisää vain vesi ja kansi päälle.
Laita kaikki ainekset painekattilaan ja laita keittolevylle. Kun kattilan paine on noussut täysille, ota keittolevystä virta pois ja anna paineen laskea lämmön laskun myötä kokonaan pois. Täydessä paineessa nesteen lämpötila kohoaa noin 120 asteeseen, mihin lämpöön tavallisella kattilalla ei millään päästä.

Kun paine on poistunut avaa kansi ja siivilöi liemi tiiviillä siivilällä (esim. kastikesiivilällä) tai jos haluat hifistellä perusteellisesti käytä siivilöintiin juustoharsoa. Älä missään tapauksessa painele kasvismassaa saadaksesi nesteet irti, vaan anna maan vetovoiman tehdä työnsä. Käytin kastikesiivilää ja lopputulos oli kirkas.

Kannen alta löytyy kirkas, virtsanäytteen värinen liemi.

Painekattilan eduista lienten teossa kertonee se, että valmista lientä tuli siivilöinninkin jälkeen lähes 2,6 litraa. Lientä valmistui siis enemmän kuin reseptissä oli vettä! Painekattilasta ei juurikaan haihdu nestettä, kasvisten maukas neste jäi kattilaan eikä haihtunut taivaan tuuliin.

Valmista lientä moneen tarpeeseen.

Liemestä tuli erittäin maukasta. Maukkaus lisääntyy, kun lisäät suolaa liemeen, mutta lisää suola vasta kun käytät lientä esimerkiksi risottoon tai soppaan.

Jos haluat voimakkaamman makuisen kasvisliemen, paahda kasvikset uunissa ennen liemen keittämistä. Tämä nopea metodi toimii erittäin hyvin kasvisliemen teossa, liha-  tai kanalientä keitetään painekattilassakin kauemmin.

Tero

tiistai 20. syyskuuta 2011

Sedän tekemää ruokaa tätien reseptillä – maksalaatikko

Hesari heitti aamutuimaan haasteen. Kukaan ei kuulemma tee itse maksalaatikkoa, vaan syö suomalaisen valmisruokateollisuuden suurinta menestystuotetta, valmista maksalaatikkoa.

Vilkaisin aamulla lehden luettuani Maija keittää kotona -opusta (Alli Oksanen – Liisa Harmio, 4. Painos 1965). Painoin jotakuinkin mieleen maksalaatikon vaatimat ainesosat.

Maija hurvittelee mausteilla. Yksi valkopippuri!
Töistä kotiin kaupan kautta, muistelin, että kaapeista ei löydy laktoositonta kulutusmaitoa, rusinoita eikä maksaa. Ne ostin. Hakaniemen hallista sattui löytymään valmiiksi jauhettua maksaa, joten jauhamisen vaivaakaan ei tarvinnut nähdä.

Maksalaatikko (Maijan mukaan)

2 dl puuroriisiä
4 dl vettä
6 dl kulutusmaitoa
1 rkl voita
1 sipuli hienonnettuna
2–3 rkl tummaa siirappia
½ rkl suolaa
1 hienonnettu valkopippuri (ihan totta!)
¼ tl kuivattua meiramia
1 dl rusinoita
250 g jauhettua naudan maksaa
1 kananmuna
Voita vuoan voiteluun sekä maksalaatikon pinnalle
Korppujauhoja maksalaatikon pinnalle

Maksalaatikko matkalla uuniin.
Keitä puuro, riisin ei tarvitse tulla aivan kypsäksi. Paista sipuli voissa. Sekoita kaikki ainekset ja mätkäise voilla voideltuun vuokaan. Korppujauhoja päälle sekä voinokareita. 200 asteiseen uuniin tunniksi.

Kuumankostean minä tunsin maksalaatikon...
Siinä se. Nautitaan voisulan kera.

En ole varmaankaan kymmeneen vuoteen maistanut kaupan maksalaatikkoa, joten en pysty tekemään vertailua. Tämä laatikko ainakin oli hyvää.

Tero

lauantai 17. syyskuuta 2011

Tattiraviolit väkertelijöille

Tattiraviolit: pohjoiskarjalaiset tatit kohtaavat italialaisen ruokakulttuurin.
Vaikka pastan tekeminen itse on helppoa, piru tietää, miksi sitä tulee tehtyä niin harvoin. Sataa grammaa jauhoja kohti yksi kananmuna, taikina viettää hetken laatuaikaa jääkaapissa ja sitten jauhottelemaan ja mankeloimaan. Helppoa kuin heinänteko ja vähemmän v-mäistä.

00-jauhoilla onnistuu pastanteko.
Onnekkaita kun olemme, kaappimme tursuavat tämän vuoden tattisatoa. Päätimme kokeilla tattiraviolien tekemistä.

Täytepastan tekeminen on hieman pelkän pastataikinan tekoa kinkkisempää, mutta sitäkin voisi useammin tehdä. Minulla meinaa mennä hermot näpertelyssä, mutta onneksi lakto-ovolla on leipurin sielu, joten hän hoiti raviolien väkertämisen. Suurten linjojen miehenä tein taikinan.
Kohta saavat munat ja jauhot kyytiä.
Pastan voi tehdä kokonaan käsin, mutta käyttämällä yleiskonetta ja pastamankelia, homma sujuu erittäin näpsäkästi. Pastamankeleita on kuulemma ostettu Suomessa paljon karjalanpiirakan kuoren valmistamiseen. Uskokaa tai älkää, pastakone on hämmästyttävän mainio vekotin myös pastan tekemiseen.

Pastataikina (noin 60–70 ravioliin, jos käytät taikinan tarkkaan)
2 kananmunaa
200 g vehnäjauhoja (00- tai durum-jauhoja)
+ vehnäjauhoja taikinan viimeistelyyn

Laita jauhot ja kananmunat yleiskoneen kutteriin. Aja taikina yhteen. Jos kananmunat ovat isoja, saat varsin kostean taikinapallon. Jos kananmunat ovat pieniä, saat rakeisen kasan. Kävi niin tai näin, pyörittele ja rusentele kutterista löytyvästä materiaalista taikinapallo ja kääri se tuorekelmuun. Laita taikina jääkaappiin lepäämään vähintään puoleksi tunniksi. Pitempikin säilytys on mahdollista.

Kyytiä on saatu.
Jauhota taikina ja mankeloi se pastakoneen suurimman telavälin läpi. Jauhota taikina ja taita kaksinkerroin ja mankeloi. Tee tämä niin monta kertaa, kunnes taikina tuntuu näpeissä jämäkältä ja kimmoisalta.

Mä tahtoo veivaa, veivaa!
Kun taikina on valmista voit ruveta ohentamaan taikinalevyä tarpeittesi mukaisesti. Pykälä kerrallaan säädä telojen väli kapeammaksi ja kapeammaksi ja aja joka kerta taikina kerran telojen läpi. Käytimme meidän pastakoneessa pykälää 6 valmiin raviolitaikinan paksuutena.

Tattiraviolin täyte (riittää noin 80–100 ravioliin)
60 g kuivattuja tatteja
60 g sipulia
2 valkosipulin kynttä
voita paistamiseen
mustapippuria
suolaa
100 g ricotta-juustoa
1 kananmuna

Liota tatteja puolisen tuntia vedessä. Säilytä liotusliemi.

Paista tatit ja pilkottu sipuli voissa, johon on lorautettu tilkka öljyä. Kun tatit ovat paistuneet, lisää silputtu valkosipuli.

Kun valkosipulin tuoksu tunkee nenään, kaada pannulle tattien liotusliemi. Anna liotusliemen kiehua kokonaan pois. Suolaa ja pippuroi.

Jäähdytä massa. Kun massa on jäähtynyt, laita massa tehosekoittimeen (tai käytä sauvasekoitinta tai muuta voimahärpäkettä), johon lisäät myös ricotan ja kananmunan. Hurista massa tasaiseksi. Tarkista suolan ja pippurin tarve.

Tursotusta.

Laita massa pursotuspussiin tai vaikka pakastepussiin raviolien täyttämistä odottamaan.

Kansi päälle.

Kun olet saanut raviolit askarreltua, keitä valmiita ravioleja runsaasti suolatussa väljässä vedessä pari minuuttia. Suutuntuma kertoo pastan kypsyyden paremmin kuin sekuntikello. Maista.

Sujuu kuin stanssi. Ylijäänyt taikina meni takaisin pastamankeliin.
Jos täytettä jää yli, kuten meillä kävi, niin sen voi käyttää vaikkapa cannellonien täytteeksi.

Kastike tattiraviolille
Voita
Parmesaania raastettuna
Mustapippuria

Vesi kiehuu, voi paistuu. Tuorepasta nousee keitettäessä aina pinnalle.
Tattiraviolien kastikkeeksi käy mainiosti kevyesti ruskistettu voi. Juuri ennen tarjoamista lämmitä voi paistinpannussa kullanruskeaksi ja lusikoi sitä saman tien parmesaaniraasteella ja mustapippurilla ryyditettyjen raviolien päälle. Kerrassaan mainio ruoka.


Tero

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Kakkua kans!

Syntymäpäivät, häät, hautajaiset, ristiäiset, työkaverin läksiäiset. Onko meillä juhlia, joissa ei tarjoilla täytekakkua? Tarjolla voi olla kaikenlaisia muitakin herkkuja, mutta ilmeisesti edelleen on niin, että täytekakku on yksi juhlien arvioiduimmista asioista. Se puhuttaa myös jälkikäteen: oliko kakku sopivan kostea, oliko siinä hyvin täytettä, oliko kermaa tai kreemiä liikaa vai liian vähän. Oliko kakkua varattu riittävästi, niin että halutessa saattoi santsata? Ja, kaikkien pitää saada kakkua, se ei voi eikä saa loppua kesken! Niin, ja oliko kakku kaunis?

Marja-marenkikakku raparperitäytteellä.
Mansikka-aika on ohi, mutta mustikoita, herukoita, vadelmia ja monia muita marjoja vielä piisaa.

Täytekakkua tarjotaan myös niissä juhlissa, joissa juhlakalu ei välttämättä edes itse syö sitä. Pitäytyen täysin omissa empiirisissä havainnoissani väitän, että melko harva lapsisynttärisankari syö täytekakkua. Silti sellainen pitää olla, koska kynttilöiden puhaltaminen on niin kivaa. Ymmärrän tämän täysin. Kynttilöiden puhaltaminen on ohjelmanumero, jossa koko yleisön huomio kohdistuu juhlien sankariin – ja lisäksi avotuli tuo oman jännityksensä hetkeen. Tulenkäsittely lienee vieläkin lapsiperheissä yksi niistä kasvatuksen aiheista, johon liittyy enemmän kieltoja kuin lupia.

On ilahduttavaa, mikäli lasten synttäreillä tarjoiltu kakku on tehty mieluummin noudattaen aikuisten kuin lasten makumieltymyksiä. Aikuisethan sen kakun sitten kumminkin syövät. Ja ne lapset, joille kakku maistuu, syövät kyllä samaa kuin aikuisetkin. Toisin sanoen, kakku saa olla makea, mutta ei yli-imelä. Se voi toki näyttää barbielta (rekisteröity tavaramerkki) tai merirosvolaivalta. Tosin kerran olen ollut sellaisissa ristiäisissä, joissa täytekakku oli muotoiltu kapaloissaan kelliväksi vauvaksi ja kakkulapion upottaminen kakkuvauvaan tuntui, no, aika roisilta, kun täyte vielä tursusi punaista hilloa.

Varhaisimmat mieleeni jääneet täytekakkumuistot liittyvät mummolaan. Niitä on kaksi. Ensimmäinen on suklaatäytekakku, jollaisen mummi osti joka vuosi joulunpyhiksi valkeakoskelaisesta konditoriasta. Äitini kertoi, että näin mummi oli tehnyt vuosikymmenet. Ei tullut mummille joulu muuten. Suklaatäytekakussa oli kova suklaakuorrutus niin, ettei sitä saanut koskaan leikattua siististi, pinta lohkeili. Täytteenä oli valkoista kreemiä ja punaista hilloa.

Toinen tärkeä mummolan täytekakkumuisto liittyy heinäkuuhun ja serkkuni Cecilian syntymäpäiviin. Serkkuni Maria ja Cecilia tulivat Ruotsista isänsä kanssa joka kesä Suomeen muutamaksi viikoksi. Silloin syötiin aina mansikkakakkua. Mummi teki kakkupohjan, joka kostutettiin joko jaffalla tai sitruunasoodalla ja täytettiin mansikoilla ja kermavaahdolla. Joskus ehkä laitettiin väliin myös hilloa. Muistikuvaa ei ole, mutta olen aika varma, että toisinaan väliin pantiin myös säilykeananasta. Säilykeananas oli, varsinkin 70-luvulla, sellainen in-tuote, jota tungettiin vähän joka paikkaan, porkkanaraasteisiin, lämpimiin voileipiin, jne. Syntyiköhän ”innovaatio” pitsasta kinkku-ananastäytteellä myös 70-luvulla?

Kuluneen kesän yksi herkullisimmista täytekakuista on ollut marjoilla ja marengeilla koristeltu raparperitäytteinen kakku, jollaisen olen tehnyt sisareni kanssa kaksi kertaa, hänen molempien lastensa synttäreille.

Asumme eri kaupungeissa, joten meillä on ollut kakun teossa selvä työnjako. Sisko on leiponut kakkupohjan ja hankkinut päällysmarjat ja kermat. Minä puolestani olen valmistanut raparperihillokkeen, marengit ja hoitanut sitten juhlapäivänä kakun täyttämisen ja koristelun.

Kakkuohje on Kodin kuvalehdestä (11/2011). Raparperihillokkeen mukailin Glorian ruoka & viini -lehden (5/2011) raparperikompotista. Raparperihilloke ja marenki kannattaa tehdä jo joitakin päiviä ennen kakkua.


Ruokasanaguru Rahola ei kuulema itse ole marengin ystäviä,
mutta kertoo silti kivasti marengin tieteestä.
Marenkitangot
3 valkuaista
2,5 dl sokeria
(jos haluat väriä, niin 0,5 tl elintarvikeväriä)

Vaahdota valkuaiset kovaksi vaahdoksi sokerin kanssa. Vaahdon pitää pysyä valumatta kulhon pohjassa kun käännät kulhon ylösalaisin. Monitoimikone on näppärä, sen voi vaikka ”unohtaa” toviksi vatkaamaan sokeri-valkuaisseosta.

Lisää lopuksi muutama pisara elintarvikeväriä, mikäli haluat väriä marenkeihisi. Minä en laittanut, kun valkoiset marengit ovat mielestäni kauniita ihan sellaisinaan.

Laita marengit pursotinpussiin ja pursota leivinpaperille tankoja melko lähekkäin toisiaan. Tästä annoksesta sain aikaan uunipellillisen marenkitankoja. Suurin osa meni kakkuun, mutta jäi jokunen naposteltavaksikin.

Ohjeessa neuvottiin paistamaan marenkeja 75 asteessa uunin keskitasolla tunti, jonka jälkeen uunista katkaistaan virta, mutta marengit jätetään vielä toiseksi tunniksi kuivumaan uunin luukku raollaan.
Noudatin paisto-ohjetta, mutta marenkini kaipasivat kyllä lisää kuivatusaikaa. Joten laitoin kuivatustunnin jälkeen lämmön 50 asteeseen ja jatkoin marenkien kuivattamista useita tunteja uunin luukku raollaan. Marengeista tuli juuri makuuni oikeanlaisia, rapeita päältä, hieman tahmeita sisältä.


Raparperihilloke
6 dl viipaloitua raparperia
1 dl sokeria (myös fariinisokeri sopii hyvin)
1 rkl vaniljasokeria
tilkka vettä

Laita ainekset kattilaan ja hauduta miedolla lämmöllä joitakin minuutteja, kunnes raparperi on pehmennyt. Purkita ja jäähdytä – ja sitten laita hilloke jääkaappiin. Hillokkeessa kun ei ole mitään tavan sokeria kummempia säilöntäaineita, niin se ei välttämättä säily kovin pitkään.


Kakkupohja
5 munaa
2,5 dl sokeria
2,5 dl vehnäjauhoja
1 ¼ leivinjauhetta
2,5 tl kardemummaa
125 g voita sulatettuna
Varaa 0,5 dl maitoa tai sitruunamehua kostutukseen

Laita kakkupohjaa varten uuni kuumenemaan 180 asteeseen. Leikkaa noin 26-senttisen, korkeareunaisen kakkuvuoan pohjalle leivinpaperi. Voitele leivinpaperi vuoan reunat.

Vaahdota munat ja sokeri. Siivilöi kuivat aineet vaahtoon ja sekoita varovasti. Kääntele lopuksi jäähtynyt voisula taikinaan. Kaada taikina vuokaan ja paista uunin alatasolla 35–40 minuuttia. Jäähdytä.


Täyte
1 l mansikoita (tai muita marjoja, meillä oli sekä mansikoita että mustikoita)
4 dl paksua raparperihilloa (en mitannut, mutta laitoin reilusti)
4 dl kermaa vatkattuna vaahdoksi

Makkeeta. Hyvvää.
Päälle mansikoita, mustikoita, vadelmia tai ihan mitä muita marjoja tahansa. Oman maun mukaan, mutta reilusti.

Kodin kuvalehden ohjeessa mainitaan, että täytteeseen voi lisätä vielä sokeria maun mukaan ja pari ruokalusikallista sitruunamehua, mutta en tehnyt niin. Käytin kostutukseen kuitenkin jo sitruunamehua ja hillokkeessa, marjoissa ja marengeissa on runsaasti makeutta.

Leikkaa kakku vaakatasossa kolmeen osaan. Kostuta jokainen viipale kevyesti maidolla tai laimennetulla sitruunamehulla (toim. huom. En laimentanut sitruunamehua, vaan pirskottelin tuttua kunnon Siciliaa ihan sellaisenaan pohjalevyille).

Levitä alimmalle kakkupohjalle kerros raparperihilloa ja sen päälle kermavaahtoa. Levitä päälle viipaloituja mansikoita (ja halutessasi muita marjoja). Täytä toinen väli samalla tavalla.

Nosta kakun kansikerros päälle ja levitä sille sekä halutessasi myös reunoille ohuelti kermavaahtoa. Sipaise kunkin marenkitangon pohjaa hieman kermavaahtoa ja paina sitten tanko kakun reunaan. Kaada tai asettele marjat kakun päälle haluamallasi tavalla.

Mikäli kakku joutuu odottamaan tarjoilua, niin on parasta että marengit ja marjat laitetaan vasta juuri ennen pöytään vientiä. Marenki ei ihan hulluna pidä jääkaappisäilytyksestä.

Sanoinko jo, että on ihana?
Jos kakusta haluaa valokuvan, on se parasta ottaa ennen kuin kukaan iskenyt siihen kakkulapiota. Tämä kakku kuuluu niihin ihanuuksiin, jotka leviävät käsiin heti, kun leikkaa ensimmäisen palan. Marengit kaatuilevat helposti ja marjat tipahtelevat kakkulautaselle. Se ei kuitenkaan haittaa sillä maku on vaan niin julmetun hyvä. Makuyhdistelmä – marenki, sitruuna, kardemumma, raparperi, marjat – suorastaan hemmottelee suuta ja sielua monipuolisuudellaan. Ah.

Riitta


Ps. Makustelijat myös Facebookissa: www.facebook.com/Makustelijat

sunnuntai 21. elokuuta 2011

Lindströminhakkelus ja sous vide -rakuunaporkkanat

Mietin pitkään viitsinkö tehdä tätä blogausta ollenkaan. Pääruoka meni komeasti pieleen. Mutta koska pääruuan lisuke onnistui täydellisesti ja kyseessä oli vieläpä ensimmäinen sous vide -kokeiluni, niin ei kai tässä varsinaista syytä ole jäädä nurkkaan itkupotkuhuutamaan.

"Lindströmin hakkelus" ja rakuunaporkkanat.
"Lindströminhakkeluksen" reseptiä en anna. Tarkoituksena oli tehdä loistavat lindströminpihvit hevosesta, mutta pihvit eivät pysyneet kasassa. Hevonenkin jäi saamatta – hevoslähetys Hakaniemen kauppahallin Hakkaraiselle olisi tullut vasta seuraavana päivänä. Suunniteltu ”lystikäs” otsikko blogaukselle oli ”Hevosen terveyssiteet”. Joensuun lyseossa aikoinaan kutsuimme vienon punertavia pihvejä terveyssiteiksi.

Hyvät ainekset, lopputulos sutta.
Vaikka pihvit menivät pieleen, olivat ainekset niin hyvät, että eräänlaisen perunattoman pyttipannun sain aikaiseksi. Ihan hyvää. Se tosin lohdutti yhtä vähän kuin täytekakuntekijää, jonka tarkkaan suunnitellusta kauniista täytekakusta tulee koiran oksennuksen näköinen. Vaikka maku olisi kuinka hyvä, olisi kakku silti epäonnistunut.

Tein lisukeporkkanat sous vide -menetelmällä. Sous vide on ranskaa ja tarkoittaa ”tyhjiössä”. Käytännössä Sous videllä tarkoitetaan sitä, että ruoka-aineet kypsennetään tarkkaan valitussa lämpötilassa vesihauteessa, joko vakuumipakattuna tai muuten suojattuna vedeltä. Kananmunan keittämistäkin voi pitää sous vide -ruuanlaittona. Kananmunassa himoittu ruoka-aine on vedeltä suojassa kananmunan kuoren ja kuoren kalvon sisäpuolella.

Kypsennysmenetelmänä sous vide on loistava. Esimerkiksi juuresten keittäminen kiehuvassa vedessä tarkoittaa niiden keittämistä 100-asteisessa vedessä. Jos haluat juuresten olevan napakan kypsiä, sata astetta on liikaa, ainakin osa juuresten pintaosista on keittynyt ylikypsäksi. Jos taas yrität keittää juurekset sadassa asteessa nopeasti, ei juuresten ydin ole välttämättä kypsä.

Vakuumissa juuresten makuaineet eivät myöskään liukene keitinveteen, vaan pysyvät nätisti vakuumipussissa.

Kotikeittiössä sous vide -kypsennyksen haasteet, kuten vaikeuksia on tapana kutsua, tulevat vastaan laitteissa. Vakumointikone olisi hyvä olla: sen tosin voi auttavasti korvata kikkailemalla minigrip-pussin kanssa vesialtaassa, kuten videoresepti lohen sous vide -kypsentämisestä tiskialtaassa havainnollistaa.

Vesihauteen lämpötilan tarkka sääntely vaatii joko sous vide -haudekeitintä tai sirkulaattoria eli kiertovesipumppua.

Kypsentämistä voi yrittää, kuten itse tein, kattilassa tarkan lämpömittarin ohjastamana tai uunissa. Uunia käytettäessä tarvitaan iso vesiastia ja tarkka uunilämpömittari. Nämä menetelmät ovat sikäli työläitä, että lämpötilaa on säädeltävä koko ajan manuaalisesti. Uuneja eikä liesiä ei ole suunniteltu näin tarkkaan lämmönsäätelyyn.

Nappasin porkkanoiden lämpötilan ja haudutusajan Modernist Cuisine -kirjasta. Siitä löytyy melkein kaikille kuviteltavissa oleville aineksille ”best bet” -haudutusajat ja -lämpötilat.

Sous vide -rakuunaporkkanat
Porkkanaa
10 g voita
1 maustemitta (1 ml) suolaa
1 maustemitta (1 ml) sokeria
Rennolla kädellä tuoretta rakuunaa


Tämä resepti on sillä tavalla hauska, ettei porkkanoiden määrällä ole väliä: kunhan voita on riittävästi, että porkkanat voivat hautua voissa ja että voista syntyy kastiketta sen verran kuin tarvetta on. 

Imutettuja porkkanoita, voita, rakuunaa, suolaa ja sokeria.
Muotoile porkkanat sellaisiksi kun haluat (ei ole pakko muotoilla ollenkaan). Vakumoi kaikki ainekset. Hauduta 85-asteisessa vedessä 45 minuuttia. Sous vide -kypsennyksessä ei haudutusaikaa voi oikeastaan ylittää ollenkaan. Ruoka ei voi mennä ylikypsäksi, vaikka sitä pitäisi valitussa lämpötilassa kuinka kauan tahansa.

Siellä lepää. Lämpötilaa sai päntiönään säätää.
Onnistuin jollain ilveellä pitämään veden lämpötilan 83–86 asteessa. Olihan siinä säätämistä, mutta hieman helpotti, että lietemme lämpötilansäädin on portaaton.

Kun puraisin ensimmäistä porkkanaa, epäilin hetken rapsakan porkkanan olevan raakaa. Ei todellakaan ollut. Porkkanat olivat makuuni täydellisesti kypsyneet. Eivät yli, eivät ali, vaan täydellisesti. Rakuuna oli luovuttanut loistavan maun voille, joka oli kauniin smaragdinvihreää.


Kaiken huipuksi rakuunaporkkanat sopivat hienosti surullisen lindströminhakkeluksen seuraksi…

Tero

tiistai 16. elokuuta 2011

Nopea banoffee-täyte

Teki mieli tehdä (liki) tieteellinen koe. Banaani-toffeetorttu, banoffee, on suosittu makea leivonnainen, jonka viehättävyyttä on lisännyt sen vaatiman toffeen tai kinuskin (toffeen ja kinuskin määritelmistä ja niiden eroista Raholan syötävistä sanoissa) valmistamisen poikkeuksellisessa keittoprosessissa. Banoffee-reseptejä löytyy suomeksi vaikka kuinka paljon.

Banoffeen tajun vievä makeus saadaan aikaan keittämällä kondensoitua maitoa sisältävää avaamatonta säilykepurkkia kattilassa kolmisen tuntia. Kolme tuntia on hätähousuille pitkä aika. Normaalit ihmiset sen kestävät.

794 grammaa makeaa, tiivistä maitoa.

Voisiko banoffeen vaatiman toffeekastikkeen keittää painekattilassa nopeammin? Painekattilassa ruoka-aineet vaativat lyhyemmän kypsymisajan kuin normaalissa keittämisessä, koska veden kiehumispiste on kovassa paineessa korkeampi kuin normaalissa ilmanpaineessa. Et siis yksinkertaisesti voi keittää mitään korkeammassa lämpötilassa kuin 100 asteessa ilman painekattilaa. Tavallisesti painekattiloissa päästään noin 120 asteen lämpötilaan. Näin kuumassa vedessä voi jo desinfioida purkkeja tai keittää vauhdikkaasti.

Hajaantukaa! Täällä ei ole mitään nähtävää.
Testi oli sikälikin tieteellistä perustutkimusta, ettei kokeella tavoiteltu minkäänlaisia pikaisia käytännöllisiä sovelluksia, vaan yleisen inhimillisen tiedon lisäämistä. Olen laktoosi-intolerantikko, kansankielellä läpipasko, joten mikäli en aikoisi tehdä itsemurhaa räjäyttämälle persettäni, oli syytä maistella varovaisesti testin tuloksia. Perheen laktoosista nauttiva makealle perso lakto-ovo lipitti sitten lopputuloksia minunkin puolestani.

Merkkitietoisille tiedoksi ja tieteellisyyden nimissä kerrottakoon, että käytin testiin kahta Rainbow Sweetened Condensed Milk -purkkia (á 397 g).

Keitin toista kondensoitua maitoa sisältävää purkkia painekattilassa 30 minuuttia ja toista tunnin. Ajankäytön kannalta jonkin verran aikaa kului odotteluun, että vesi alkaisi kiehua painekattilassa sekä siihen, että purkit jäähtyisivät käsiteltävään kuntoon. Saman verran on odoteltava, vaikka keittäisi purkit avokattilassakin, joten painekattila ei saa tästä miinuspisteitä.

Ennen purkin avaamista, jäähdytä purkki hyvin. Kuuma sokeriliemi ei tee hyvää hipiälle.
Jäähdytin keitetyt purkit tiskialtaassa kylmässä vedessä. Se nopeutti merkittävästi purkkien jäähtymistä huoneenlämpöisiksi.

Vaaleaa ja jäykkää.
Puoli tuntia keitetystä purkista tuli vaaleaa tahmeaa toffeeta. Maku oli riittävän kinuskinen ja tätä voisi erittäin hyvin käyttää banoffeessa. Rakenne oli jähmeän vanukasmainen.

Tummaa ja jämäkkää.
Tunnin keitetty toffee oli todella tummaa. Huoneenlämpöisenä sen rakenne oli suorastaan kankea. Maku oli jopa intensiivisen kinuskinen ja erittäin hyvä. Tätä voi olla vaikeaa levittää herkälle torttupohjalle. Tiivisrakenteisen paahtoleivän tai keksin päällysteeksi tumma toffee sopisi hyvin.

Jääkaappikylmää vaaleaa toffeeta voi syödä vaikka selällään.
Pidin molempia toffeita vuorokauden jääkaapissa testatakseni, miten hyvin ne jäähtyessään pysyisivät leikattavana ja valumattomana banoffeessa. Molemmat kastikkeet jämäköityivät entisestään. Kumpikin soosi sopii hyvin torttuun, edellyttäen, että tumman toffeen saisi jollain lämpöhauteella pehmitettyä niin paljon, että sen saisi levitettyä.

"Banoffee petit four". Tai jotain.
Leikimme lakto-ovon kanssa soosilla sen verran, että teimme banoffee petit fourit. Laitoimme kaurakeksien päälle painekattilassa keitettyä toffeeta, viipaleen banaania ja palan jäätelöä. Lakto-ovo teki itselleen myös eräänlaista banoffee- pappilan hätävaraa. Vaniljajäätelön sekaan murennetaan kaurakeksejä, viipaloidaan banaania ja päälle mätkitään mieleinen määrä toffeeta.

Jos haluat tehdä banoffee-toffeen nopeasti, käytä painekattilaa. Mikrottaakin soosin voi, jopa nopeammin, mutta onko pikasäteilytetty banoffee enää jännää? Hyvää se varmasti on. Valmiiksi keitettyjä purkkejakin kuulema myydään. Rahalla voi ostaa sekä rakkautta että sokeritahnaa.

Tai jos haluat tehdä kastikkeesi oikein hitaasti, tee se kuten lakto-ovo. Keitä viisi ja puoli tuntia.

Hitaasti tai nopeasti, toivottavasti maistuu.

Tero

tiistai 9. elokuuta 2011

Sika, suola ja sokeri tekevät toisilleen kauniita asioita

Woody Allen vitsailee vanhassa stand up -rutiinissaan, että kahden ihmisen välinen seksuaalinen kanssakäyminen on upeaa – viiden ihmisen välillä se on fantastista.

Pekonikarkkikukka.

Minulle riittää ruokanautintoon kolme: sika, suola ja sokeri. Pelkkä suolainen ja rasvainen liha, kuten pekoni, on upeaa. Kun lisätään yhtälöön sokeri ja muutama lämpöä tuova mauste, on mahdollista saada aikaan jotain ihmismielen käsityskyvyn rajoilla liikkuvaa universaalia kauneutta.

Pekonikaramelli. Utopiaa vai totta? Ainaisesti utuun katoava unelma vai täsmälleen oikeissa olosuhteissa tavoitettavissa oleva tosiolevainen? Pekonikarkki: uhka vai mahdollisuus?

Mietin lukuisin vaihtoehtoja pekonin karamellisoimiseksi. Voisiko paistetun pekonin dipata sulaan sokeriin kuten omenan? Lopulta googlaamalla, milläpä muulla, löytyi testiin sopiva resepti. Pekonihillon tekemisestä ylijääneet fariinisokeri, vaalea siirappi ja valkoviinietikka pääsivät alkuperäisreseptistä poiketen uuniin.

En ehtinyt metsästää aina luotettavaa Wotkin'sin aamiaispekonia vaan jouduin Stockan herkkuun ja ostin hätäpäissäni kolmea eri pekonia. Kun ryhdyn tekemään pekonikarkkia, kävi ilmi – saatana! – että pekonitarjonta Pitkänsillan eteläpuolella on ihan paskaa.

Jumalauta!
Kaikenlaista paperinohutta lihaviipaletta! Kolmesta pekonista ainoastaan joku mystinen Clocken-Beunen savustettu pekoni oli ylipäätään mahdollista virittää ritilälle. Se sentään pysyi edes jollain lailla kasassa, vaikka olikin ohutta kuin ylä-v*tun-ilma! Joo joo, ihan Rauno Repomieheltä kuulostan.

Vinkkejä hyvistä pekonikaupoista otetaan vastaan.

Pekonikaramelli (Candied bacon)
Pekonia – tällä kertaa 12 onnetonta läpärettä
1 dl vaaleaa siirappia
3 rkl (45 ml) fariinisokeria
1 rkl (15 ml) valkoviinietikkaa
1 maustemitta (5 ml) chilijauhetta
Mustapippuria myllystä muutama reipas pyöräytys


Sekoita kaikki muut ainekset paitsi pekoni tasaiseksi massaksi.


Pekoni menossa uuniin ensimmäistä kertaa.

Levitä pekoniviipaleet ritilälle. Paista pekonia 200 asteessa, kunnes pekoni näyttää alkavan ruskistua. Käännä pekonit. Laita pekonit takaisin uuniin. Kun ruskistumista alkaa näkyä pekoneissa, aloita pekonin voitelu massalla.

Ensimmäinen voitelu.

Käännä pekonit viiden minuutin välein ja levitä mausteista sokerimassaa joka kerta uusi kerros pekonin päälle. Voitelumassaa riitti tällä kertaa neljään voiteluun, kaksi kertaa puoleltaan. Näille pekoneille se myös riitti. Ohut pekoni palaa herkästi.

Viimeinen voitelu.

Kun pekonikarkit ovat valmiita, laita ne jäähtymään leivinpaperin päälle.

Valmista namia.

Pekonikarkit nautitaan hyvässä seurassa. Esimerkiksi viettäessäsi laatuaikaa ihan yksinäsi. Kaksi sikaa kohtaa nautinnollisella tavalla.

Testiin päätyneiden pekonien kanssa sai olla tarkkana. Tuulenhenkäyksenohuiden pekonien ensimmäinen voitelu piti tehdä käytännöllisesti katsoen voitelumassaa valuttamalla. Harvapienaisella ritilällä ilmaa kevyemmät pekoniläpäreet meinasivat lennellä minne sattuu.

Maku oli mainio. Hiukan palanutta nuottia oli maussa mukana, mutta ei onneksi ei häiritsevästi. Paksumpi pekoni olisi varmasti kestänyt uunia paremmin. Wotkin’sin pekoni on pakko ottaa testiin. Paksummassa pekonissa sian alkuvoimainen maku olisi ollut vahvempi, oletan, mutta ei näissäkään pekonikarkeissa vikaa ollut. Kuten huokailu todistaa.



On noloa, että googlasin hakusanaa ”pekonikarkki” vasta testin jälkeen. Olisi löytynyt resepti ihan suomeksi. Ehkä nyt testissä ollut ohje on kuitenkin enemmän aikuisten karkkia kuin googlaamaalla myöhemmin löydetty. Noloa silti.

Pekonikarkkia kannattaa kokeilla, mutta olkoon maksiimimme tästä lähtien: Suomalainen lihateollisuus ja pekonikauppiaat! Haistakaa huilu seitinohuiden lärpäkkeittenne kanssa!

Tero

perjantai 5. elokuuta 2011

Mestarien aamiainen – munakokkeli

Breakfast of Champions (mestarien aamiainen) on mainio englanninkielinen lohkaisu aamutuimaan, kun aamiaisena on vain kahvia ja tupakkaa.


Sanonta on peräisin Wheaties-murojen sloganista 1920-luvun lopulta. Se on myös Kurt Vonnegutin erinomaisen romaanin nimi. Vonnegut toi sanonnalle uusia sävyjä pistäessään tarjoilijan lausumaan sen aina martini-cocktailia tarjotessaan.

Vonnegutin Mestarien aamiainen oli sillä tavalla minulle merkittävä, että muun muassa käsite appoavoin majava tunkeutui siitä nuoren pojan eufemismivalikoimaan.

Munakkokkeli taistelee tasapäisesti häränsilmäksi paistetun kananmunan kanssa parhaasta aamiaiskananmunasta. Munat benedict ansaitsevat toki aina aplodit ja meksikolaisia aaltoja, mutta minusta annos on aina tuntunut liian monimutkaiselta aamiaismunamätöksi: etenkin jos aamiaisen tekee ihan itse.

Valitettavasti en ole aamiaisihmisiä. Siis heti herättyäni. Arkisin meikäläisen mestarien aamiainen todellakin on pari kuppia mustaa kahvia ja muutama kessu. Viikonloppuisin, kun on paremmin aikaa toikkarehtia pari tuntia kylpytakissa kuin köyhän miehen turvakka Hugh Hefner, alkaa aamiainen jo siinä kahdentoista nurkilla houkutella. Silloin munakokkeli ja pekoni tekevät pitkäksi venähtäneestä aamusta täydellisen.

Munakokkeli on nopea ja helppo ruoka. Sen pystyisi tekemään ameebakin, jos sillä olisi käpälät, millä pitää lastaa ja riittävästi keskittymiskykyä. Ameeboilla on valitettavana tapana jäädä kesken kaiken pohtimaan maailman menoa ja siinä vaiheessa kokkeli on jo liian kuivaa.

Kokkelin kuivattaminen on sen valmistamisen suurin kompastuskivi. On toki niin, että eri ihmiset pitävät erilaisista kokkelin kosteusasteista, mutta kuivaa se ei missään tapauksessa saa olla. Pahimpina esimerkkeinä ovat hotelliaamiaisten käsittämättömät munalevyt, joita kutsutaan kokkeliksi. Ne on ilmeisesti tehty jostain joukkoruokailuun tarkoitetusta kananmunajauhosta. Kokkeli ei yksinkertaisesti sovi joukkomuonitukseen.

Olen pari kertaa onnistunut vierailemaan sellaisessa hotellissa, jossa on aamiaisella munamaakari, Pasilan Holiday Inn ja Tampereen Ilves tulevat ensimmäisenä mieleen. Munamaakari paistaa millaiset kananmunat, munakkaat tai kokkelit asiakas haluaa. Jos olisin diktaattori, määräisin jokaiseen kotiin oman aamiaismunamaakarin!

Munakokkeli (yksi annos)
2 kananmunaa
1 kananmunan keltuainen
suolaa
(tilkka kermaa tai vettä. 1 tl jotakuinkin)
mustapippuria
voita paistamiseen
Koristeluun persijaa - jos tunnet aamutuimaan tarvetta koristella

Sekoita munat, keltuainen, suola ja mahdollinen neste keskenään haarukalla. Älä vatkaa ilmaa massan sisään vaan riko rakenne ja sekoita ainekset. Kolmannen keltuaisen tarkoituksena on tuoda kokkeliin rakennetta ja maulle tärkeää rasvaa.

Paista kokkeli tarttumattomaksi pinnoitetulla paistinpannulla, johon olet sulattanut reippaasti voita. Kaada kokkelimassa kuumaan pannuun ja liikuttele sitä koko ajan pannun pohjaa myöten. Silikoninuolija on tähän tehtävään kätevä. Kun kokkelin kypsyys on mieleinen, ota kokkeli välittömästi pannulta pois.

Kuka tahansa voi tehdä munakokkelia, mutta kuka tahansa ei osaa tehdä siedettävää videota kokkelin teosta. Oheinen video todistaa tämän filosofeja pitkään vaivanneen paradoksin surullisella tavalla.



Kokkelin kumppaniksi sopii pekoni. Minkäpä ei?

Tero

tiistai 2. elokuuta 2011

Höpönä possuun: pekonihillo

Pekoni on trendikästä. Googleta sanapari ”bacon blog” ja löydät määrättömästi pekonia käsitteleviä blogeja. Itse seuraan suht aktiivisesti Rebublic of Bacon -pekonisivustoa.

Hilloa - oikein hyvää hilloa.
Pekoni on saanut nosteen myötä hipster-ruuan maineen. Innokkaimmat pekonin rakastajat jopa tatuoivat pekonikuvia kroppaansa. Anthony Bourdain totesikin äskettäin Huffington Post Foodin haastattelussa, että hän pitää pekonista siinä missä muutkin tolkun ihmiset. Hän ihan rakastaa pekonia, mutta se on siitä huolimatta vain yksi monista sianlihan erinomaisista säilöntätavoista. Bourdain pitää pekonitatuointeja tämän vuoksi hieman yliampuvina. Itse en tatuoisi pekonia ihooni, mutta jos osaisin piirtää, raapustelisin pekonikuvia tylsissä kokouksissa (erittäin harvinaisia!!!) kokouspapereihin.

Pekonihillon resepti löytyi Rebublic of Baconista. Sivustolla oli juttu erilaisista pekonihilloista. Not Quite Nigella -blogin pekonihillo kahvilla ja vaahterasiirapilla aloitti kuulemma pekonihillojen viimeisimmän villityksen. Jo pelkkä ajatus pekonihillosta sai kuolan valumaan: tätä on pakko kokeilla.

Niin kuin usein käy, kun illalla saa jonkun sapuskatestin pakkomielteen päähänsä, ei työpäivän jälkeen jaksakaan mennä tötöilemään röyvien sekaan ja joutuu siksi modifioimaan alkuperäistä reseptiä. (”Röyvä (s.) Edellä jonottava naishenkilö Stockmannin herkkuosastolla” – Elimäen kootut tarkoitukset.)

Tällä kertaa alkuperäisen reseptin omenasiiderietikka vaihtui omenaviinietikaksi, vaahterasiirappi vaaleaksi siirapiksi ja ruskea sokeri muuttui fariinisokeriksi.

Pekonihillo (modifioitu Not Quite Nigellan reseptistä)
500 g pekonia (käytin Wotkin’sin aamiaispekonia)
(tilkka vettä)
mustapippuria (maun mukaan)
2 pienehköä salottisipulia viipaleina
4 valkosipulinkynttä paloiteltuna
1 tl savustettua paprikajauhetta
3 rkl fariinisokeria
1 tl chilitahnaa (maun mukaan)
2,5 dl kahvia (käytin tummapaahtoista, kahvirunkkari kun olen)
0,6 dl omenaviinietikkaa
0,6 dl vaaleaa siirappia
(vettä, mikäli et käytä painekattilaa)

Pätki pekoni paloiksi ja paista se rapsakaksi mieleisellä tavalla ja välineellä. Not Quite Nigella ehdottaa paistamista paistinpannulla. Minä paistoin pekonin samassa painekattilassa, missä tein koko hillon.

Rapean pekonin paistamisen kikka on lisätä pannulle sian seuraksi tilkka vettä. Vesitilkka sulattaa kiehuessaan pekonin rasvaa ja pekoni on aina parhaimmillaan, kun se on paistettu omassa rasvassaan.


Rapsakkaa.
Kun pekoni on riittävästi ruskistunut, lisää viipaloitu sipuli. Ruskista sipuli pekonin seurassa. Kun sipuli näyttää olevan valmista, heitä paloiteltu valkosipuli ja paprikajauhe sekaan. Kun valkosipulin tuoksu tuntuu nenään, poista kattila liedeltä.

Lisää kattilaan kaikki muut ainekset. Sekoita pohjaa myöten, että pohjaan tarttuneet maukkaat pekonivärit irtoavat. Keitin hilloa tämän jälkeen painekattilassa täydellä paineella vajaan tunnin. Jos teet hillon tavallisessa kattilassa, kannattanee seurata Not Quite Nigellan ohjetta: keitä kaksi tuntia ilman kantta. Sekoita hilloon noin 0,6 desilitraa vettä 25–30 minuutin välein.

Kun hillo on valmista, anna sen jäähtyä kattilassa varttitunti. Kaada hillo yleiskoneen kutteriin ja soseuta se. Jätä vähän purtavaakin.

Liikaa vettä. Se oli keitettävä pois.
Painekattilassa keitettyyn pekonihilloon ei todellakaan tarvinnut lisätä ylimääräisiä vesiä. Kun hillo oli ollut painekattilassa tunnin, oli kannen avaamisen jälkeen nähtävissä, että nestettä oli vielä liikaa. Hilloa piti vielä keittää jonkun aikaa ilman kantta, että ylimääräinen neste haihtui pois.

Hillo alkaa olla valmista: se on rasva, mikä kiiltää.
Hillo pääsi Lintsille.
Valmista hilloa syntyi tällä reseptillä vajaa puoli litraa.

Wotkin’sin aamiaispekoni, jota ostin irtotavarana Hakaniemen hallin Kestoleikkeestä, oli tällä kertaa erittäin rasvaista. Siksi valmiissa hillossa näytti olevan paljon ”nestettä”. Sitä siinä tavallaan olikin: mainiossa sianrasvan muodossa. Lämpimänä hillossa oli esteettisessä mielessä liikaa rasvaa, mutta maku oli siitä huolimatta helkkarin hyvä.

Lämmin hillo, lämmin sydän. Lämpimät terveiset P. Puskalle. Rakkaudella.
Kun pekonihillo jäähtyi, erottuneen rasvan määrä näkyi entistä selvemmin kiinteän hillo-osan painuttua kokonaan lasipurkin pohjalle. Kylmänä hillo oli edelleen julmetun hyvää ja kylmänä kai se onkin tarkoitettu nautittavaksi. Huipputavaraa aamiaisleivän päälle. Hillon makeus maistui kylmänä enemmän kuin lämpimänä.

Pintaan noussut rasva jäähtyneessä hillossa ei haittaa. Sekoita!
Saattaa hyvinkin olla, että alkuperäisen reseptin omenasiiderietikka, vaahterasiirappi ja ruskea sokeri olisivat tuottaneet paremman lopputuloksen, mutta tällä reseptillä hillo on jo aika lähellä parasta, mitä aikuinen mies voi vaatteet päällä tehdä.

Kylmää pekonihilloa leivällä. Hyvä mieli.
Tätä hilloa tulen tekemään toistekin. Tupla-annoksen. Ei kun tripla!

Tero

Edit: Vaikka hillo onkin hyvää myös kylmänä, jääkaappikylmä hillo on kovettuneen rasvan vuoksi aika jämäkkää. Suosittelen hilloa huoneenlämpöisenä. Huoneenlämpöisen hillon mautkin maistuvat paremmin kuin jääkaappikylmän hillon.

Edit 19.11.2011: Tein viikko sitten pekonihilloa alkuperäisen reseptin mukaisesti käyttäen siiderietikkaa sekä vaahterasiirappia. Maku muuttuu entistä paremmaksi. Suosittelen.