"Curry eli jonkunlainen Stroganoffin pihvi"

Sotkotus

He eivät nauttineet laivan täyspitoa, vaan ottivat annoksittain hyttiinsä ”rice and curry”, riisiä ja öljyssä keitettyjä lihanpalasia. Riisiä tuotiin pesuvadillinen, johon adjutantti kädellään sekoitti öljyn sekä lihanpalaset. Kolmella keskimäisellä sormella tämä sotkotus sitten ammennettiin suuhun. – Minä poistuin hytistä aina ruokailuajaksi. (Sulo-Weikko Pekkola: Terveeks’ – Buddha!, 1929)

Suhtautumista eri maiden ruokakulttuureihin pidetään tätä nykyä sivistyksen mittarina. Avoin suhtautuminen erilaisiin ruokiin kertoo mielestämme myös suvaitsevaisuudesta ja viriilin pioneerin asenteesta. Näinhän erilaiset asennetutkimukset väittävät: jos juot mummosi tapaan Kulta Katriinaa, etkä tummapaahdoista Jørgensterniä, et ole rohkea, luova ja innovatiivinen edelläkävijä.

Paradoksaalisesti myös ruoka-aineiden poissulkeminen voidaan tulkita samoin: esimerkiksi lihasta kieltäytyminen tai fennovegaaninen ruokavalio nähdään usein edistyksellisenä eleenä.

Keski-ikäisen mielestä suomalaisen ruokakulttuurin kansainvälistyminen alkoi ihan äsken. Ja vauhti on kiihtynyt. Pari viikkoa sitten pitsasta tuli kansallisruoka (eikä sitä enää kirjoiteta pizza-piirakka) ja missitkin kaihoavat Italiassa järjestettävissä missikisoissa Suomesta pitsaa. Sushiraja siirtyi toissapäivänä kehäykkösen ulkopuolelle. Koko kansan Pirkka-sarjakin tarjoaa kuulemma jotain pakastettuja riisipalloja sushin nimellä.

Jääkäri, seikkailija ja kirjailija Sulo-Weikko Pekkolan nykynäkökulmasta varsin avoimen rasistiset matkakirjat (Hyvästi Porvoo – morjens Kalkutta!, 1928; Terveeks’ – Buddha!, 1929; Ylistetty Etelä, 1929) osoittavat kuinka aikansa sivistyneistöön kuuluneen käsitykset muiden ruuista vaikuttavat nykypäivänä täysiverisen juntti-pösilön mölinältä.

Äsken mainitsemaani rice and curry tarjottiin myös joka päivä päivälliseksi, mutta tämä curry eli jonkunlainen Stroganoffin pihvi oli niin väkeväksi maustettua, että ensikerran sitä syödessäni oli nahka lähteä suustani, ja sain kiiruimman kaupalla juosta ruokasalista reelingille tyhjentämään suuntäyteiseni, sillä annosta en hirvinnyt nielaista. Eräs Intian eurooppalainen kehoittikin minua varovaisesti suhtautumaan intialaisiin ruokiin, sillä alkuasukkaiden vatsa on kuulema vallan toisenlaisesta nahasta kuin meikäläisen, ja lyhyessä ajassa voi siellä tärvellä ruokakanavansa elinajakseen. Myöhemmin Etelämeren saarilla tutustuin siihen kasviinkin, jota näissä tropiikkimaissa käytetään mausteena. Sanotusta kasvista käytetään sen parin senttimetrin pituisia marjamaisia hedelmiä. Ne asetetaan etikkaan liukenemaan, ja pisarallinen tällaista nestettä liemilautasessa saattaa suun hehkumaan kuin tulessa. Kiniini on herkkua siihen verraten. Ranskalaisissa laivoissa näin tätä nestettä viljeltävän varsin tiheään, ja aineen erikoisena ominaisuutena mainittiin, että se palauttaa menetetyn miehuusvoiman. (Sulo-Weikko Pekkola: Terveeks’ – Buddha!, 1929)

Eipä Sulo-Weikko arvannut, että rice and curry -sotkotus on 2000-luvulla tuhansien suomalaisten arkista lounasruokaa. Täkäläisten alkuasukkaiden vatsanahka on vallan kestävää.

Uskon vilpittömästi, että kasvava innostus uusiin kokemuksiin eri elämänalueilla on osoitus siitä, että maailma on menossa positiiviseen suuntaan. Ruuan osalta joskus tulee kyllä mieleen, että ajoittain makuasiat saattavat olla vain makuasioita, kuten toisinaan sikarikin on vain sikari.

– Kuten että ruusukaali on pahaa, vaikka sen voihin dippaisi.

Tero

Jälkikirjoitus: Jos joku tietää Sulo-Weikko Pekkolaa varhaisemman curry-kirjoituksen suomeksi, kuulisin siitä mielelläni.

Pelmenit Pelmenissä

Pelmenit, Kustaankatu 7, Helsinki

Tutustuin pelmeneihin ensimmäistä kertaa lukemalla. Markku Rautosen Seepra-sarjassa 70-luvun loppupuolella ilmestynyt Valkosipuliherkut-kirja vei syvälle valkosipulin maailmaan ja pelmenit vaikuttivat eksoottisilta ja herkullisilta. Maistamaan niitä pääsin vasta 80-luvun loppupuolella Joensuun Sokoksen pakastealtaasta. Vaikutelma oli pahvinen.

Kallion Pelmenit-ravintolan annokset ovat jotain ihan muuta. Sen pelmenejä pitää ystävämme Kotiryssä Helsingin parhaina.

Pelmenit ovat tietenkin useiden asiakkaiden ykkösvalinta, mutta ravintolan lyhyellä listalla on muutakin. Ravintola tarjoaa husmanskostia venäläisittäin. Paikan interiööri on riemastuttavan 70-lukulainen ja hinnat ovat kohdallaan.

Kuin mummolassa 70-luvulla

Olemme käyneet ravintolassa pari kertaa ja kasvissyöjäpuolisoni on ihastunut paikan täytettyihin kasvisohukaisiin, jotka on paistettu voissa. Täytteenä on pääosin kaalista ja perunasta koostuva muussi. Jos osaatte kuvitella kaalin ja perunan lempeän tasapainoisen liiton, niin tässä se on. Lisukkeena on, kuten useimmissa Pelmenit-ravintolan annoksissa, smetana, hapankurkkua ja Adjika-tyyppistä mausteista tahnaa.

Täytetyt ohukaiset

Pelmeneiden täytteet vaihtelevat. Tavallisesti tarjolla on ainakin siperialaisia (jauhelihatäyte) ja kookkaita Tsaarin pelmeneitä, joiden täytteenä on kuutioitua naudan, lampaan ja broilerin lihaa. Kasvispelmeneitäkin kuulema on, mutta kummallakaan vierailulla niitä ei ole ollut tarjolla.

Siperialaiset pelmenit tarjoillaan reippaan voiviipaleen päällä ja päälle ripotellaan kuivattua tilliä. Tsaarin pelmenit saapuvat maukkaassa liemessä juustokuorrutuksella. Smetana luonnollisena lisukkeena.

Tsaarin pelmenit

Kaikkien annosten ulkonäkö on sympaattisen kotoinen, eikä voissa ja smetanassa todellakaan säästellä. Annokset ovat todella täyttäviä. Sikäli harmi, että jälkiruokaosastoakin tekisi joskus mieli kokeilla.

Pelmenit-ravintolan ruoka tuo turvallisen lempeän olon. Jo pelkästään yleisen järjestyksen ja maailmanrauhan edistämiseksi tällaisia ravintoloita pitäisi olla joka puolella Suomea.

Tero

Kaneli-omenan kaipuu

Kaneli-omena, ei tosin mummolasta, vaan Hakaniemen kauppahallista.

Täydellinen syksyn hetki on se, kun poimii juuri kostealle ruoholle pudonneen kypsän ja hiukan viileän Kaneli-omenan, pyyhkäisee sen pinnalta ylimääräisen kosteuden anorakin hihaan, haukkaa ja kuulee omenan tirskahtavan mehukkaasti hampaiden välissä. Suu täyttyy makeasta ja hapokkaasta hedelmästä. Muistikuva on lapsuudesta, syyskuisista viikonlopuista mummolassa, jossa pihan paras omenapuu oli Kaneli-omenapuu.

Kaneli-omenapuu oli istutettu hieman syrjään muista omppupuista ja viinimarjapensaista pihapiirin loivaan rinteeseen,  jossa se sai hyvin valoa. Satokauden alkuun ehti kuitenkin aina ensin Huvitus, kepoisa ja makea omena sekin. Sitten kypsyivätkin jo Kaneli ja sen seuraksi punainen ystävä Bergius, Lobo ja Sokerimiron, äitini lempiomena, minun suussani sen makeus on aina tuntunut aavistuksen liian imelältä. Myöhäisin kaikista, Antonovka, jatkoi satoa talven kynnykselle asti.

”Omenat poimitaan maasta, ei puusta. Maahan jo pudonnut omena on kypsä.” Näin opastettiin mummolassa lapsia omenien poiminnassa. Eno ravisteli varovaisesti puita ja ruohikolle putoilevat omenat poimittiin hellästi talteen keruuämpäreihin ja -koreihin, ettei kuhmuja tulisi yhtään ylimääräistä.

Omenan- ja makeanhimoon kelpo omppukakun ohje, joka on Anna-Leena Härkösen teoksesta Sopan syvin olemus (2000). Huomautukset suluissa ovat omiani. Maistuu teen tai kahvin kera, kakkupalan päälle vaniljakastiketta. Jokainen oman makunsa mukaan, mutta itse lorautan tassille siekailematta niin paljon vaniljakastiketta, että kakkupala suorastaan ui valkoisessa lätäkössä.

Omenakakku

200 gr margariinia (tykkään enemmän voista)

2 dl sokeria (hyvää tulee myös, jos osan määrästä laittaa fariinisokerina)

3 munaa (munilla on väliä, mieluummin luomua)

3 dl jauhoja

1 1/2 tl vaniljasokeria (sellaista, jossa on aitoa vaniljaa)
1 tl leivinjauhetta

1 tl kanelia

3 omenaa (jos omput ovat kovin pieniä, niin voi laittaa 1-2 lisää)

korppujauhoja

Sekoita sokeri ja sula rasva. Lisää munat yksitellen ja vatkaa samalla. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää taikinaan. Paloittele omput ja lisää sekaan. Kaada korppujauhotettuun kakkuvuokaan ja paista 180 asteessa noin 50 minuuttia.

Riitta

edit 5.9.2014: Ohjeeseen lisätty 1 tl leivinjauhetta. Tarkkaavainen lukijamme huomasi leivinjauheen puuttumisen reseptistä, vaikka tokihan sitä siihen on aina laitettu.